Bluffaako Peter Høeg?

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Peter Høegin Hiljainen tyttö

En oikein osaa päättää, onko tanskalainen Peter Høeg hyvä kirjailija vai ei.

Kymmenen vuotta sitten pidin häntä yhtenä kiinnostavimmista elävistä kirjailijoista. Nyt en enää ole varma. Syy ei ole ainoastaan maun aikuistumisessa. Ymmärrän yhä, mikä Høegissa on minua viehättänyt. Hän tuntuu kirjoillaan tavoittelevan asioita, joita voisi paremman sanan puutteessa kutsua olemisen perusmysteereiksi. Nämä mysteerit ovat tavallaan ontologisia, ne koskevat olemassaoloa itseään. Kirjassaan Rajatapaukset hän käsitteli ajan hallitsemista, ajan valjastamista alistaviin tarkoituksiin ja yhteiskunnan heikoimpien, orpokotilasten, kykyä taistella ajan kontrollia vastaan.

Romaani Hiljainen tyttö tekee jotain samankaltaista musiikin kanssa. Sen kerronta kietoutuu ajatukseen siitä, miten kaikella olevalla – ei ainoastaan äänillä – on oma sävellajinsa. Ideassa on jotain kiehtovaa. Jos todellisuutta lähestyisi ikään kuin musiikin eri moodeina, se saisi aivan uuden ulottuvuuden. Tai se tulisi aivan uudeksi. Päähenkilö Kaspar Krone kokee tämän: ”Naisen olemuksen ydin oli E-duuri. Sen takaa kuului syvempi vaistojen sointi, ihmisten vaistot eivät normaalisti olleet kovin hienovivahteisia, ne eivät vielä olleet muotoutuneet sävellajeiksi, mutta tämän naisen olivat. Kasper kuuli A-duurin, sointi oli ammatillinen.”

Tämän oivalluksen takia Hiljainen tyttö on hieno kirja. Metafyysisyytensä rinnalla se tosin puhuu myös veronkierrosta ja tulvien jälkeisestä Kööpenhaminasta. Siinä on monimutkainen juoni, herkkyyttä ja karuutta.

Hyvät ainekset, mutta lopulta en koskaan lukenut kirjaa loppuun. Jo ensisivuilla minua vaivasi tunne siitä, ettei a-mollien ja d-duurien luetteleminen kohteidensa yhteydessä sittenkään avannut uutta maailmaa. Aivan kuin ne eivät olisi olleet koettua tai elettyä ymmärrystä. Vai mitä sanoa tästä: ”Salaisuus oli tragiikkaa, c-mollissa, jotain lapsiin liittyvää, nainen oli lapseton, A-duuriperfektionismi ei ollut pehmennyt.” Tämän vuoksi Høegin on vaikea vakuuttaa. On oikeastaan mahdoton sanoa, onko Høegin kerronnan takana mitään. Vai bluffaako kirjoittaja – todennäköisesti itseäänkin? Voiko sävellajeja aistia, tuntea, edes kuulla?

Voisin tietysti ajatella, etten ole tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseni kirjaa. En tunne Bachin chaconnea, jonka innokkaimmat kriitikot ja kirjan kehujat ovat nimenneet kirjan tulkinnan avaimeksi. Toisaalta ajattelen, että onnistuessaan kirjailijan tai romaanihahmon pitäisi pystyä välittämään jotain musiikinymmärryksestään myös niille, jotka vain tapailevat asteikkoja. Eikö eletyn ja koetun musiikin pitäisi välittyä – tai ellei tässä onnistuta, kannattaako kokemusta kääntää sanalliseen muotoon?

Ja jos yhtenä kirjan teemana on hiljaisuus, voiko siitä kirjoittaa? Jos vasta hiljaisuus lopettaa kakofonian, mitä ajatella kirjasta, joka pakostakin rikkoo tuon hiljaisuuden? Høegin itsensä mukaan hiljaisuus ei tosin ole äänettömyyttä. Eräässä haastattelussa hän sanoi, ettei kirjan hiljaisuudessa ole kyse ”äänettömyydestä tai tyhjyydestä vaan hiljaisuudesta, joka sisältää mahdollisuuden mihin tahansa ääniin”. Onko Høegin lause muutakin kuin semanttinen temppu? Painetut sanat nimittäin katkaisevat hiljaisuuden tahtomattaankin tavalla, joka jo sisältää suunnan ja rajauksia. Yhden sanan kirjoittaminen raivaa tieltään muut sanat, niiden mahdollisuuden. Silloin ei enää voi puhua mahdollisuudesta mihin tahansa.

Jotain Hiljaisen tytön epäilyttävyydestä on myös Rajatapauksissa. Avattuani sen uudestaan vuosien jälkeen aloin kysyä samoja kysymyksiä. Senkään kanssa en ole varma, onko Høeg todellakin jonkin suuren mysteerin äärellä, vai eikö mitään mysteeriä ole. Sitä kierretään ja lähestytään, mutta lopulta juonen takana on ehkä vain tyhjää.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Tai kenties vaadin liikaa: ehkä tämä kiertely on jo itsessään tarpeeksi. Miten kukaan voisi tietää, onko mysteerejä olemassa tai voiko olemassaoloa itseään koskevista kysymyksistä sanoa mitään?

Toisaalta jos olemassaolosta on jo sinällään vaikea puhua, Hiljaisen tytön ongelma saattaa olla sen synnyttämän sekoituksen jakamattomuudessa. Sekoittaessaan milloin Bach-tulkinnat ja milloin Kierkegaardin kirjoitukset väkivaltaan kirja tavoittelee sellaista transsendenssia, joka ei voi olla muuta kuin yksityistä, jakamatonta, kirjoittajan omaa. Jos juuri nämä palikat ovat olleet kirjailijalle tärkeitä, ovatko ne sitä kenellekään muulle?

Näin ollen romaanissa on hieman samaa kuin David Lynchin elokuvissa. Niistä on mielestäni turha etsiä jaettavissa olevaa ymmärrystä. Yritys selittää niitä on järjetön, koska mitään selitettävää ei ole. Silti niitä voi katsoa, ja katsomisesta voi vieläpä saada jotain irti.

Kuten Hiljaisessa tytössä sanotaan: ”Kosketus ei auta, me emme koskaan tavoita toinen toistamme. Mutta silti –”

Kommentoi Facebookissa
Hanna Kuusela