Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sampsa Oinaala
Talvivaaran erämaasta tuli kaivos. Sitä louhivilla koneilla on nimet.
Talvivaaran kaivos on valtava. Se on niin suuri, että sitä on hankala selittää. Eikä se mahdu valokuvaankaan. Neliökilometreittäin kivierämaata, josta kaikki kasvillisuus on raivattu pois. Koneita, jotka ovat talon kokoisia ja joiden ääni kuuluu kymmenen kilometrin päähän. Kilometrikaupalla putkea, hihnakuljettimia, sähkölinjoja ja tietä.
Minä näin sen kaiken myös ilman kaivosta. Kun kävin paikalla ensi kertaa syksyllä 2006, paikalla humisi kainuulainen metsäerämaa, jonka hiljaisuuden rikkoivat vain yksittäiset linnut. Vuosisataiset ihmisasumukset kohosivat vaaroilla ikuisuutta huokuen.
Euroopan suurin nikkelikaivos on noussut tyhjästä tuotantovaiheeseen parissa vuodessa. Sen seuraaminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Aluetaloudelle kaivoksen merkitys on omaa luokkaansa – sen on arvioitu kasvattavan Kainuun bruttokansantuotetta jopa neljänneksellä. Pysyviä työpaikkoja syntyy enimmillään viitisensataa.
Niin kauan kuin elämme rahataloudessa, tarvitaan työpaikkoja, jotta ihmiset saavat palkkaa. Tarvitaan myös talouskasvua, jotta yhteiskunta saa verotuloja. Siksi yhteiskunta ottaa jättikaivoksen riemumielin vastaan.
Mutta rikkaudet eivät tuota onnea kaikille. Kaivoksen alta häädettyjä ihmisiä ei ole montaa, mutta heille häätö on järkytys. Olen nähnyt, miten he itkevät. Olen kuullut, miten he kertovat painajaisistaan ja unettomista öistään.
Louhoksen äärellä ei myöskään voi olla pohtimatta talouskasvun paradoksia. Ihmiskunta on mitättömän pienessä ajassa käyttänyt suurimman osan luonnonvaroistaan. Talvivaarassakin louhitaan uusiutumattomia raaka-aineita. Monien metallien, öljyn ja uraanin on arvioitu loppuvan seuraavan sadan vuoden aikana. Mitä sitten tapahtuu yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle?
Kaivoksen toiminta-aika on hyvin lyhyt. Malmia on arvioitu riittävän 25 vuodeksi. Sen jälkeen jäljelle jää 300 metriä syvä kuoppa ja satoja työttömiä. Se on tietynlaista kolonialismia. Rikkaudet kaivetaan ylös ja viedään pois. Rakennemuutoksen runtelemassa maakunnassa kolonialismista ollaan riemuissaan.
Ristiriitoja kokevat väistämättä myös kaivoksen työntekijät. Ne purkautuvat monella tavalla. Selitellään, miten siistin näköinen alue on, vakuutetaan vedenpuhdistuksen tehokkuutta. Tai sitten humallutaan jättimäisistä koneista (niille on annettu nimiäkin) ja ihaillaan räjähdysten voimaa. Suurimmat luonnonvarojen riittävyyteen liittyvät asiat ovat tabuja, joista ei kaivoksella puhuta.
Ymmärrän hyvin kaivoksen merkityksen ihmisyksilölle ja taloudelle. Pohdin paljon kasvun rajoja ja talousjärjestelmämme itsetuhoisuutta. Aina kun palaan Talvivaarasta, unohdan kuitenkin ne molemmat. Päällimmäiseksi jää painajainen siitä käsittämättömästä melusta ja kaikkialle tunkeutuvasta kivipölystä. Silloin kaipaan hiljaisuutta enemmän kuin koskaan.
Jos haluatte kuulla Talvivaarasta enemmän, voitte kuunnella Todellisia tarinoita -sarjassa esitettävän radiodokumentin Alussa oli maa Yle Radio 1:ssä ke 22.4. klo 12.35 ja su 26.4. klo 23.10 tai Ylen nettisivuilla. Siinä on kerrottu kaivoksen synnystä niin sanojen kuin ääntenkin keinoin.
