Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Pohjoismainen blondi löytää itsestään punaniskan.
Washingtonissa on amerikkalaiseksi kaupungiksi harvinaisen kattava metro, jota käytän usein. Metrossa matkustaminen täällä on jotakuinkin samanlaista kuin Suomessa, tylsähkön sujuvaa. Täällä matkustajien joukossa on kuitenkin yksi ihmistyyppi, jota en Helsingin metrossa ikinä huomannut: nuori mies, joka saa olon sekä hermostuneeksi että syyllisyydentuntoiseksi.
Törmäsin tähän tyyppiin viimeksi pari viikkoa sitten, matkalla Virginiasta takaisin Washingtoniin. Vilkkaalta Ronald Reagan -lentokentän asemalta metrovaunuun astui parikymppinen, hoikka mies. Hän oli pukeutunut kauluspaitaan, khakihousuihin ja villakangastakkiin, ja näytti kuin keltä tahansa liikematkustajalta, jos ei olisi ollut niin pirun hermostunut.
Heppu jäi seisomaan ovivälikköön, vaikka penkeillä oli tilaa, ja hikoili niin että norot valuivat paidankauluksesta sisään. Hän rutisti kädessään paksun salkun kahvaa. Aina kun uusi asema kuulutettiin, hän säpsähti. Lähestyimme Pentagonin metroasemaa, joka sijaitsee Yhdysvaltain puolustuskeskuksen alla, ja huomasin tuijottavani mitä mies aikoi tehdä. Mitä salkussa on? Miksi hän on niin hermostunut? Ja uudestaan: mitä hemmettiä tuossa salkussa oikein on?
Mies näytti arabilta. Ja sen takia sekä hermoilin että tunsin syyllisyyttä. Olin hermostunut, koska terrori-iskun mahdollisuus on täällä aina olemassa, ja häpesin, koska yhdistin mielessäni seuraavan yhtälön: nuori arabimies + Pentagon + epäilyttävä käytös = kohta pamahtaa. Tällaista elämä on kait ollut suurelle osalle amerikkalaisista 11. syyskuuta 2001 lähtien. Monet analyytikot myöntävät olevan todennäköistä, että Yhdysvaltain maaperällä tapahtuu vielä laajamittainen terrori-isku, olivatpa turvatoimet mitä tahansa. Ei sitä joka päivä aktiivisesti mieti edes täällä pääkaupungissa, missä kohteita on vaikka muille jakaa. Jos paikallisten kanssa uhasta puhuu, useimmat vannovat fatalismin nimeen – jos jotain tapahtuu, he eivät sitä kuitenkaan pysty estämään – mutta myöntävät että joo, kyllä se huoli jossain takaraivossa kummittelee.
Lontoolaisilla on varmaan metrossaan ja busseissaan sama olo, ja pariisilaisilla, ja madridlaisilla, ja ties kuinka monen suurkaupungin asukkailla. Täällä Yhdysvalloissa huoleen yhdistyy kuitenkin hyvin amerikkalainen pelko siitä, että niputtaa ihmisiä epäoikeudenmukaisesti heidän etnisyytensä perusteella. Rasisti on jotakuinkin pahin haukkumasana, jota voi suurkaupunkien koulutettuja ja maailmaa nähneitä amerikkalaisia vastaan käyttää. Siksi lentokenttien turvatarkastajat ovat himotarkkoja siitä, että valitsevat ”erikoistarkastuksiinsa” kaikkien rotujen edustajia. Itsekin olen jo kolme kertaa saanut kunnian päästä näihin ”special screeningeihin”, joissa kroppa kopeloidaan ja käsimatkatavarat tongitaan viimeistä nurkkaa myöten. Ilmeisesti skandinaavisen näköinen blondi siellä täällä parantaa lentokenttäviranomaisten mahdollisuuksia välttää rotusyrjintään perustuvat oikeusjutut.
Tuo metrossa matkannut nuori juippi ei poistunut Pentagonin asemalla, eikä salkku räjähtänyt. Hän astui vaunusta ulos George Washington -yliopiston lähellä olevalla asemalla taputellen otsaansa nenäliinalla. Ties mihin oli menossa: puolustamaan väitöskirjaansa, opettamaan uutta luokkaa ensi kertaa, työhaastatteluun. Kuka tietää.
Itse poistuin pari asemaa hänen jälkeensä, tuntien oloni pahimman luokan punaniskaksi.
Kun kerroin metroreissusta siipalleni, tämä vastasi lievästi moralistisella saarnalla siitä millaista on olla syrjitty rotunsa takia. Hän kun syntyi ja kasvoi San Franciscon lähiöissä, missä kaukaasialaiset ovat jo pitkään olleet vähemmistössä, ja jossa hänen lapsuudenkavereidensa vanhemmat olivat kotoisin Koreasta, Intiasta, Meksikosta, Japanista ja Tyynenmeren saarilta. ”Ihmiset ovat ihmisiä, eikä heidän rodullaan ole oikeasti merkitystä”, mies terotti, melkein sormeaan vatkaten.
Oloni parani hieman vasta puhuttuani marokkolaisen kaverin kanssa, joka on asunut Amerikassa kymmenen vuotta ja odottaa Yhdysvaltain kansalaisuuden saamista. Mies omistaa kampaamon ja matkustaa usein ympäri maata kauneusmessuille. ”Yritä joskus päästä turvatarkastuksesta läpi kun passissa nimesi on Ahmed, kansalaisuutesi marokkolainen ja laukkusi on täynnä saksia ja partaveitsiä”, hän kehotti.
Nyökyttelin että oli varmaan pirun turhauttavaa kun kanssaihmiset pitivät automaattisesti terroristina. Kaveri kuitenkin kuittasi sen olankohautuksella. ”Jos olisin heidän asemassaan, tsekkaisin itsekin nuoret muslimimiehet. Ei se ole rasismia, vaan käytännön järkeä.”
Pohjoismainen blondi koki saaneensa edes pienen synninpäästön.
