Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäjän Naši-nuorten edeltäjät pieksivät neuvostoaikoina pitkätukkia.
Naši-järjestön debyytti Suomessa saavutti kunnioitettavan määrän julkisuutta. Ehkäpä Suomessa joskus alkaa keskustelu jopa siitä, miten etelänaapurissa voi yhä olla yli satatuhatta ihmisiä ilman täysimittaisia kansalaisoikeuksia.
Mutta koska venäläisen Naši-järjestön aikaisemmat tempaukset ovat voineet mennä monelta ohitse, on nyt hyvä tilaisuus valaista hieman taustoja.
Heti aluksi kuitenkin kielipoliisin muistutus. Suomen Standardisoimisliiton hyväksymän SFS 4900-standardin mukaan kyyrillisen aakkoston ”?” translitteroidaan Suomeen kirjaimeksi ”š”. Järjestön nimi suomeksi translitteroituna on siis Naši, ei Nashi – siitä huolimatta, että venäläisiä Suomen translitterointisäännöt eivät pääsääntöisesti kiinnosta. Nimi on venäläinen monikon possessiivipronomini, jonka merkityksen kaikki hienoudet eivät suomeksi sellaisenaan käänny, mutta koska hattuässä on hankala näpytellä ja muutenkin sähköisessä viestinnässä epäkäytännöllinen, kutsun järjestöä tästä eteenpäin Meikäläisiksi.
Ja sitten historiaan! Pikakelaus takaisin 80-luvulle, jolloin suuri ja mahtava oli vielä voimissaan, vaikka alkoikin jo natista liitoksissaan. Erityisesti establishmenttia häiritsi kasvava pitkätukkaisen nuorison joukko, jota kutsuttiin yhteisellä nimellä ”neformaly” eli ”epämuodolliset”. Saman nimityksen alle sulautuivat kätevästi niin hipit, punkkarit kuin metallinkin ystävät… ja jo muutaman vuoden kuluttua koko oppositiota kutsuttiin samalla nimityksellä ikään ja vaateparteen katsomatta.
Tällöin Moskovan esikaupungin Ljubertsyn puolueen johto keksi nerokkaan tavan kääntää nuoriso nuorisoa vastaan. Paikallinen Komsomol alkoi mobilisoida verkkaripukuisten perusnuorten armeijaa länsimaalaisia alakulttuureja murjomaan. Ensiksi, noin vuoden 1986 kieppeillä, Ljubertsyn kaupunki muuttui hipeiltä suljetuksi alueeksi, ja kohta turpaansa saattoi saada jo missä tahansa suunnalla kaupunkia tai koko maata. ”Ljuberit”, ensimmäinen ja viimeinen neuvostomyönteinen ja neuvostoliittolainen nuorison alakulttuuri oli syntynyt. Sen tavaramerkiksi muodostuivat ruutuhousut, vanhanaikaisen malliset lippalakit, neukkupop (erityisesti yhtye ”Ljube”) ja väkivaltaisuus.
Neuvostoliiton hajottua katosivat myös ljuberit. Heidän muistonsa elää enää lähinnä vanhojen punk- ja muiden Neuvostoliiton underground-bändien lauluissa. Neuvostoliittoa ljuberit eivät onnistuneet pelastamaan, mutta jotkut entiset ljuberit ovat löytäneet sille korvikkeen. Merkittävin näistä aatteen jatkajista on arvatenkin Vasili Jakimenko, ”Meikäläisten” johtaja, joka puhuu julkisuudessa avoimesti nuoruudestaan ljubereiden riveissä.
Kremliä tukevia nuorisojärjestöjä on paljon. ”Meikäläisiä” ei esimerkiksi pidä sekoittaa Moskovan läänin kuvernööriä Boris Gromovia tukeviin ”Paikallisiin”, joita ei vuorostaan pidä sekoittaa ”Nuoreen Venäjään”, joita ei vuorostaan pidä sekoittaa virallisen valtaapitävän puolueen nuorisojärjestöön ”Nuoreen kaartiin”, joita ei vuorostaan pidä sekottaa erilaisiin muiden alueiden kuvernöörejä tukeviin järjestöihin. Yhteistä näille kaikille järjestöille on pyrkimys mediaseksikkäisiin aktioihin, ideologian epämääräisyys sekä rahoituksen täydellinen läpinäkymättömyys.
Virallisesti mitkään viralliset tahot eivät näitä järjestöjä tue, mutta mittavimpien ”Meikäläisten” joukkokokousten mittakaava on ollut sitä luokkaa, että budjetti on ollut euroissa vähintään kuusinumeroinen luku. Massiivisista, kymmeniätuhansia ihmisiä vetävistä tapahtumista huolimatta kaikki yksikään näistä järjestöistä ei kuitenkaan ole juuri lainkaan näkyvästi läsnä missään yliopistoissa tai koulussa. Palkattuja toimijoita lukuunottamatta niillä ei käytännössä ole rivijäsenistöä. Osanottajia erimerkiksi ”Meikäläisten” tapahtumiin on haalittu muiden läänien kouluista; luvattu ilmainen luokkaretki Moskovaan on kuitenkin osoittautunut tuntikausien värjöttelyksi pitkäveteisessä massatapahtumassa.
Useamman periaatteessa samanmielisen, mutta keskenään tiukasti kilpailevat järjestön olemassaolo on todistus siitä, että Kreml on itseasiassa sisäistänyt markkinatalouden ideat erittäin hyvin – kaikki kilpailutetaan, mukaanlukien status virallisesta valtaapitävien nuorisojärjestöstä. Vaikka ensimmäinen vastaava viritys ”Kuljetaan yhdessä” ilmaantui (ja katosi) jo vuoden 2002 tienoilla, varsinainen Kreml-mielisten nuorisojärjestöjen buumi alkoi kuitenkin vasta vuoden 2005 aikana.
Ukrainan ”oranssi vallankumous” säikähdytti Venäjän vallanpitäjät pahanpäiväisesti, ja samaan aikaan kuin Venäjällä syntyi useita keskenään riitaisia ”oranssin vallankumouksen etujoukkoja” kilpailemaan Freedom Housen rahoista (esimerkiksi ”Puolustus”, ”Vaihto”, ”Me” jne.), kiirehtivät vallanpitäjät perustamaan heille vastapoolia Ljubertsyn kaupungin parhaiden perinteiden mukaan. Tehtävään sopivia nuoria rekrytoitiin eri tahoilta, esimerkiksi jalkapallohuligaanien riveistä.
Jalkapallohuligaanit ovat ylivoimaisesti suurin nuorison alakulttuuri entisen Neuvostoliiton alueella. Monet maineikkaimmista huligaaneista eivät edes ole mitään nuorisoa, vaan korkeakoulutettuja keskiluokkaisia kolmikymppisiä toimistotyöläisiä. Koska huligaaneja ovat paljon, he ovat hyvin järjestäytyneitä eikä heillä pääsääntöisesti ole mitään poliittista ideologiaa, lähes kaikki poliittiset voimat ovat yrittäneet käyttää heitä omiin tarkoitusperiinsä – yleensä huonolla menestyksellä. Ainoa politiikka, joka on saavuttanut minkäänlaista kaikupohjaa huligaanien parissa, on kansallissosialismi ja siihen liittyvä rasistinen väkivalta. Senkin merkitys kuitenkin vähenee Venäjän natsiliikkeen ajautuessa enemmän ja enemmän marginaaliin.
”Meikäläisillä” oli kuitenkin tukenaan jotain, mitä perusaktivisteilla ei ole – niin kutsuttu ”hallinnollinen resurssi”, mikä on Venäjän tiedotusvälineissä yleinen synonyymi vallanpitäjien tuelle. Yleensä jalkapallohuligaanipiireissä halveksutaan vallanpitäjien juoksupoikana toimimista, mutta Moskovan Spartakin huligaaniryhmä ”Gladiaattoreiden” jäsenillä Vasili ”Tappaja-Vasja” Stepanovilla ja Roma ”piikikäs” Verbitskillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Vuonna 2004 he ottivat yhteen Prospekt Miran metroasemalla Spartakin perinteisen verivihollisen Moskovan Dynamon huligaanien kanssa. Yksi Spartakin fani halvaantui seurauksena yhteenotosta, joka oli tallentunut valvontajameroille. ”Tappaja-Vasja” sai valita vankilatuomion ja ”Meikäläisten” väliltä, ja niinpä tästä eteenpäin Vasja veti turpaan Kremlin laskuun – hän antoi kursailematta haastatteluja televisiokameroille esimerkiksi ”Meikäläisten” hyökättyä kansallisbolshevistisen puolueen NBP:n päämajaan vuonna 2005 ja piestyään siellä puolueen jäseniä.
Vaikka vankilaan joutuivat aina ”Meikäläisten” hyökkäyksen kohteeksi joutuneet kansallisbolshevikit eivätkä itse hyökkääjät, ”Meikäläiset” kuitenkin olivat ehkä hieman liian innokkaita Kremlin makuun ja hiljalleen ryhmän suosio laski muiden kilpailevien, hieman vähemmän brutaalien ryhmien eduksi.
Viimeistään vuoden 2007 duuman vaalien alla tuli ilmeiseksi, että mitään ”oranssia vallankumousta” ei Venäjällä ole tiedossa. Se tiesi leikkauksia ”Meikäläisten” ja muiden nuorisojärjestöjen budjetteihin. Nyt heidän piti etsiä uutta oikeutusta olemassaololleen. ”Meikäläiset” olivat ensimmäisenä hyökkäämässä Eestiä vastaan, mutta viimeisimpään huuton, eli muukalaisvastaisuuteen he eivät ole vielä ehtineen kunnolla mukaan.
”Antifasismi” on virallisesti osa kaikkien näiden nuorisojärjestöjen ideologiaa. Se on ilmeinen vastareaktio myös vuoden 2005 tienoilla suuren yleisön tietoisuuteen tullutta ruohonjuuritason antifasistista liikettä vastaan. Virallinen antifasismi ei kuitenkaan esimerkiksi häirinnyt Moskovan läänin ”Paikallisia” järjestämästä väkivaltaisia ”tarkastuksia” läänin markkinapaikoilla työskenteleviä vierastyöläisiä vastaan jo vuonna 2006. Jo loppukesästä 2008 nuorisojärjestöt keksivät, että talouskriisin aikana muukalaisvihalla ratsastaminen voi tuoda hyviä irtopisteitä työpaikoistaan huolestuneen kantaväestön silmissä – näin ollen ”Nuori Kaarti” järjesti mielenosoituksia Keski-Aasiasta saapuvien junien luona kantaen kylttejä ”Laiton siirtolainen on varas”. ”Nuoren Venäjän” johtaja Maksim Mištšenko on veljeillyt julkisesti äärikansallisen ”Venäjän tavan” kanssa, joka tunnetaan lähinnä kampanjoistaan serbialaisten sotarikollisten puolustamiseksi ja linkeistään kansainvälisen kansallissosialistisen terrorijärjestön ”Blood & Honourin” Moskovan osastoon.
Ruohonjuuritason aktivistien on tietysti hankala kilpailla Kremlin nuorisojärjestöjen satojen tuhansien eurojen budjettia vastaan, mutta joka tapauksessa muutamat Moskovan antifasistit kävivät heittelemässä ”Nuoren kaartin” siirtolaisten vastaista mielenosoitusta kananmunilla ja piirakoilla tammikuussa. Toisaalta niin kauan kun nuorisojärjestöillä ei ole mitään todellista, vapaaehtoista joukkokannatusta, ne tuskin ovat Venäjän suurin ongelma.
