Teksti Siru Valleala

Japanissa kasvissyöjä voi kokea yllätyksen.

Japanissa on syöty lihaa vasta noin 130 vuotta. Nykyään ei muuta syödäkään. Siltä toisinaan tuntuu, kun kasvissyöjänä samoaa katuja ristiin rastiin vatsa kurnien. Ellei ole etukäteen selvittänyt illallispaikkaa tai aio mennä tuttuun ravintolaan, voi edessä olla paluu kotikyökkiin. Ainakin, jos on kyllästynyt intialaiseen tai italialaiseen ruokaan.

Veganismi ja vegetarianismi ovat varsin tuntemattomia käsitteitä moderneille japanilaisille. Vegeilyä pidetään ulkomaalaisten hömpötyksenä, ja toisaalta vahva harmonian tarve sammuttaa helposti yksilöiden vegetaariset vastaiskut. Ravintoloissa on harvoin varsinaisia kasvisannoksia, mutta sentään Tokiossa alkaa tätä nykyä olla jo kohtuullinen määrä kasvisravintoloita. Ne vain ovat usein tolkuttoman kalliita.

Japanin lihallisuus on yllättänyt. Mereneläviä syödään runsaasti valasta myöten, mutta että lihaakin mässätään kutakuinkin jokaisella aterialla! Se tosin on todettava, että japanilainen ruoka on edelleen kevyttä länsimaiseen verrattuna. Kyljyksiä ja sen sellaisia jööttejä näkee harvoin, jo syömäpuikkojen käyttämisen takia. Useimmiten liharuoka tarkoittaa vahvasti kasvis- ja riisipitoista annosta, jossa on vain muutama ohut lihasiivu.

Mutta kuitenkin se muutama siivu.

Usein kasvikselta kuulostava ja näyttävä tuote sisältääkin lihayllätyksen. Sämpylän uumenissa piilottelee kinkkupala, kasvislasagne tarkoittaa lihalasagnea, jossa sattuu olemaan myös kasviksia, tomaattipasta onkin pienin jauhelihamuruin kyllästetty. Kauppojen valmisruokahyllyistä harvoin löytyy vegeystävällistä sapuskaa, eikä kalalientä, dashia, pysty useinkaan välttämään. Tofu saapuu pöytään kalahiutaleiden koristamana. Kanaa, kalaa ja kinkkua ei pidetä varsinaisesti lihana, joten pelkkä ”en syö lihaa” -lauseen opettelu ei riitä. Kokit eivät yleensä suostu muuttamaan alkuperäistä reseptiä lihattomaksi versioksi.

Japanin kasvisruokahankaluudet tuntuvat kovin ristiriitaisilta maan historian huomioiden. Erityisesti Edo-ajalla (1603-1867) nelijalkaisten popsiminen oli tiukasti kiellettyä buddhalaisuuden vaatimuksista johtuen. Meiji-kaudella 1800-luvun loppupuolella linja keveni ja kielto purettiin hallitsijoiden tahtoessa imeä vaikutteita lännestä. Tällöin tahdottiin myös vaimentaa buddhalaisuuden voimaa. Silti lihansyönti oli seuraavan sadan vuoden aikana yhä minimaalista. Ruokalista koostui riisistä, vihanneksista ja kalasta.

Vielä vuonna 1980 perusjapanilainen ahmi vain viitisen kiloa lihaa vuodessa, vuonna 1998 jo 40 kiloa. Vertailun vuoksi: länsimaissa lihaa niellään vielä noin tuplat, jopa triplat, lisää. Toisen maailmansodan jälkeen alkanut talousbuumi ja Pohjois-Amerikan ihannointi ovat saaneet japanilaiset innostumaan ennen vain luksuksena pidetystä lihasta. Muuttunut ruokavalio näkyy paitsi yhä pitemmiksi kasvavissa nuorissa aikuisissa, myös sairaanhoitokuluissa.

Nykyään liharuokavalio on perusruokavalio, ja uusimpien tutkimusten mukaan lihan ihannointi on lähes länsimaisella tasolla. Teollisella karjankasvatuksella on vasta noin 40 vuoden historia, ja lihaa tuodaan yhä paljon muualta, USA:sta ja Australiasta. Myös koiranlihaa saa Japanin korealaisista kaupunginosista. Kiinasta hankittua koiraa kuskataan Japaniin noin 30 tonnia vuodessa.

Jos kasvissyönnissä ei enää nojata perinteisiin, valaansyönnissä nojataan. Valaita on pyydetty vuosikymmeniä ja -satoja, miksei siis nykyään, kysyvät vanhat valasparrat. Valaan liha onkin useimmiten keski-ikäisten ja sitä vanhempien, sodanjälkeisten valasvuosien kasvattien nostalgiaherkkua; köyhinä aikoina valaan liha oli päälähde proteiinin saannille. Koululapset söivät sitä lähes päivittäin.

Valasta saa yhä ostettua helposti, mutta valaanpyyntiä ympäristöjärjestöt ovat innokkaasti hankaloittaneet erilaisin protestein. Japanin on sallittu pyytää valasta vain tutkimustarkoituksiin – mutta näiden ”tutkimusten” jälkeen valaanliha päätyy kaupan hyllylle. Australia, USA ja Uusi-Seelanti ovat olleet näkyvimpiä protestoijia. Eniten japanilaista mielenlaatua – myös valaanpyynnissä – rassaakin ulkopuolisten, muukalaisten, sekaantuminen asiaan. Tämä kansallismielisyys on yksi syy siihen, miksi pyytäjät pysyvät intohimoisina harrastamansa lajin parissa. Nuorille silti maistuu paremmin punainen liha, joten kenties valaanpyynti päättyy joskus itsestään, luonnollisista syistä.

Huolimatta epäeettisistä valaspaisteista, shabu shabu -ravintoloista, joissa eteensä saa kasan raakaa lihaa, koiraravintoloista, hampurilaisten suosiosta ja teinien paksuuntuneista pohkeista, Japani oli muinoin paikka, jossa kasvissyönnin voidaan jopa saaneen alkunsa. Japanissa ei alun perin ollut karjaa, hevosia, villieläimiä – juuri mitään syötäviä eläimiä. Ihmiset söivät hedelmiä, vihanneksia ja riisiä ja pyydystivät simpukoita. Kevyt Shojin Ryori, vegaaninen kasvisateria, jota yhä buddhalaiset temppelit tarjoavat, oli perusateria.

1993 perustettu Japanese Vegetarian Society yrittää taistella kasvisruokavalion puolesta. Tuntuu kuitenkin siltä, että tunnustaakseen kasvissyönnin Japani tarvitsisi kollektiivisen terveys- ja ympäristönsuojelubuumin, jonka keulakuvana kekkuloisi jokin kuuluisa, vegevalioon hurahtanut, hoikka tähtönen.

Jotain kai kertoo sekin, että Japanese Vegetarian Societyn englanninkielisillä sivuilla viimeinen päivitys on vuodelta 2006.