Karvaista säärisoppaa euroviisuopiskelijoille

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Aija Salo

Havaintoja Ruotsin yliotteesta viisuissa ja mielenosoituksissa.

Euroviisukarsinnat etenevät ympäri maanosaa. Toisin kuin levy-yhtiöiden pillin mukaan tanssivassa Suomessa, Ruotsissa viisuvalinta tehdään yhä kaikkien halukkaiden joukosta: 32 esikarsintaan osallistuvaa sävellystä on valittu noin 5000 ehdokkaan joukosta.

Kaikki esikarsintalähetykset olivat huikeasti vähemmän noloja kuin Suomen finaali. Uusi juontaja Petra Mede on itseironiallaan ja suorapuheisuudellaan jotain, mitä Suomesta kerta kaikkiaan puuttuu. Huonoimmista esityksistä tuli mieleen ”Apua, tuohan on kuin Suomen viisuista”.

Ruotsissa Melodifestivalen on odotettua viihdettä, Ylen euroviisukarsinta taas kiusallista pakkopullaa.

Vaikka Army of Lovers -haamuinen BWO ei päässytkään ensi lauantain finaaliin, Ruotsi tulee saamaan hyvän biisin ja karismaattisen esiintyjän Moskovaan toukokuussa – ainakin, jos purkkavärinen Alcazar ei voita. Moni viisutuntija veikkaa voittajaksi Måns Zelmerlövin Hope and Glorya taustasäärineen. Oma suosikkini on Caroline af Ugglasin rasvatukkainen Snälla snälla, mutta hieman vastentahtoisesti on pakko myöntää, että myös Malena Ernmanin La Voix on komea esitys.

Tylsempien uutisaiheiden puolella Ruotsin porvarihallitus esittää odotetusti ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden (kårobligatoriet) poistoa. Ylioppilasliikkeen mahdollisuudet saada esitys torpattua eduskunnassa näyttävät heikoilta, etenkin kun opiskelijajärjestöt eivät näytä olevan nousemassa näyttävästi barrikadeille, vaan keskittyvät kabinettivaikuttamiseen. Suomessa pakkojäsenyyden poisto on silloin tällöin ollut tyypillisesti kokoomusväen agendalla, mutta toistaiseksi ylioppilasliike on onnistunut estämään asian etenemisen hallitusohjelmaan asti.

Viimesyksyinen jäsenkato Suomen ylioppilaskunnista tutkinnonuudistuksen siirtymäajan päätyttyä näytti osviittaa siitä, miten jäsenmäärän merkittävä aleneminen vaikuttaa ylioppilaskuntien talouteen. Sama on edessä Ruotsissa huomattavasti rajummin, jos pakkojäsenyys ehtii poistua ennen ensi vuoden vaaleja ja uuden vasemmistoyhteenliittymän (demarit, ympäristöpuolue ja vasemmistopuolue) valtaannousua. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. sain ahaa-elämyksen. Tukholmassa järjestetään silloin perinteisesti kaksi mielenosoitusta: vasemmisto- ja ay-väen kulkue ja anarkofeministien Otetaan yö takaisin. Osallistuin ensin mainittuun, kuten tuhatkunta muuta. Kylttien ja sen myötä poliittisten viestien kirjo oli laaja Brasilian maattomille naisille oikeutta vaativista niihin, joissa vaadittiin feministisen itsepuolustuksen opetusta kouluihin. Eräs Feministiskt initiativ –puolueeseen kuuluva mies kantoi kylttiä ”Jag vill ha mindre makt”, haluan vähemmän valtaa.

Uusi havaintoni oli se, että olen osallistunut Suomessa vain muutaman kerran feministiseen mielenosoitukseen, lähinnä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisiin tempauksiin. Yleisiä sukupuolimielenosoituksia kun ei Suomessa järjestetä. Miksei? Vastaus löytynee osin Suomen muutenkin heikommasta mielenosoituskulttuurista, feministien vähyydestä ja machommasta julkisesta keskustelusta. Ingen klasskamp utan kvinnokamp -, Håriga ben ger soppan smak – tai Bort med gubbväldet –kylttiä heiluttelemalla saattaisi yks kaks marginalisoida itsensä. Tai sellainen pelko voisi iskeä niihin, jotka pohtisivat osallistumista feministiseen marssiin Helsingissä. Muista paikkakunnista puhumattakaan.

Toisaalta itsellänikin heräsi Medborgarplatsenin räntäsateessa epäilys: Mikä muuttui sen ansiosta, että osoitin mieltäni? Voihan keski-ikä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kommentoi Facebookissa
aija salo