Lukuaika: 2 minuuttia

Homeopaattista kossua

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Mira Karjalainen

Rituaalit tarvitsevat meitä ja me rituaaleja. Niitä ei saa laimentaa!

Olen muutaman päivän sisällä ollut todistamassa kahta korkealle arvostettua ja ikiaikaista rituaalia. Ensimmäinen oli tohtorin väitöstilaisuus ja toinen pappisvihkimys. Molemmissa seremonioissa oli puitteet kohdallaan: Helsingin yliopiston päärakennusta ja Tuomiokirkkoa hienompia raameja on vaikeampia kuvitella. Samoin kumpainenkin initiaatioriitti suoritettiin sääntöjen mukaan. Silti kokemukset jäivät latteiksi. Harmittaa.

Piispa piti Tuomiokirkossa niin kuivan saarnan, että öylätti olisi siihen verrattuna maistunut uunituoreelta suklaacroissantilta (tai kristillisessä yhteydessä pitää tietenkin verrata ruumiiseen: verta tihkuvalta juuri parilalta nostetulta härän sisäfileeltä). Luterilainen koruttomuus ei tuottanut rituaalin taikaa.

Rituaalien juju on tehdä jokin asia todeksi. Ei päivän mittainen piina sinänsä ketään pätevöitä. Väittelijä on raatanut tutkimuksensa eteen vuosikausia, samoin pappi on opiskellut pitkään ennen vihkimystä. Rituaalin tehtävä on vakuuttaa meidät siihen tavalla tai toisella osallistuvat.

Ottakaamme pariskunta. Tyttö pyysi ensimmäisen kerran poikaa ulos perjantaina 13. päivä ja kuinkas sattuikaan, molemmat saivat ruokamyrkytyksen. Suhteen vakiintuessa perjantai kolmastoista muodostui parin erityispäiväksi omine rituaaleineen. Joka vuosi keksittiin jokin uusi ihmeellinen ruokalaji tai etsittiin eksoottinen ravintola, jonka murkinoilla ikäänkuin elettiin uudelleen ensitreffejä. Kerran lähdettiin Japaniin asti syömään pallokalaa. Vuosien mittaan kävi niinkuin parisuhteessa käy – kiireet ajavat rituaalin ohi, ei ehdi suunnitella ja tyydytään reissuun lähibaarin huonon pitsan äärelle. Onhan sekin epäonnella leikkimistä, pari perustelee toisilleen. Sitten tulee vuosi, jolloin kumpikaan ei enää muista koko asiaa. Rituaali on unohtunut, mutta epäonnen pelko jää.

Jokainen meistä on vastuussa rituaalin onnistumisesta ja jatkumisesta. Itsekin olen omalta osaltani ollut vesittämässä minulle tärkeää rituaalia: salakuljetin taannoin cafe latten ystäväni väitöstilaisuuteen. Toiminnallani vähensin tilaisuuden arvokkuutta. Ajattelin, ettei yhdellä kahvimukilla ole nyt niin väliä. Eihän siihen nyt varmaan kukaan edes kiinnitä huomiota. Kuitenkin tuolla piskuisella tempulla olin omalta osaltani rapauttamassa vanhaa instituutiota. Kuvittelin että oma mukavuudenhaluni ajaa tärkeysjärjestyksessä yhteisöllisen rituaalin ohi. Rituaalin tarkoitus ei kuitenkaan ole olla mukava, vaan jotain suurempaa.

Sekä muodosta että sisällöstä on rituaalissa pidettävä huolta, sillä muoto on sisältö ja sisältö tekee muodon. Nyt väittelijä nipisti muodosta pitämällä oikeaoppisen luennon (lektion) sijasta muutaman sliden power point -esitelmän. Koko seremonia kesti kolme varttia yli kahden tunnin sijaan. Onneksi en ottanut kahvia mukaan, eihän sitä olisi ehtinyt juoda loppuun. Émile Durkheimin mukaan jumalat tarvitsevat ihmisiä niin kuin ihmiset jumalia. Sama pätee rituaaliin: rituaalit tarvitsevat meitä kuten me rituaaleja. Väljähtynyt rituaali ei tuota itseään, ei jatka jatkumoa. Väljähtynyt rituaali on kuin homeopaattinen kossu. Mukana on varmaankin jossain vaiheessa ollut koskenkorvan sisältö ja vaikutus, mutta lukemattomien laimennusten takia enää vain nimi on jäljellä. Ai niin, ja usko.

Kommentoi Facebookissa