Family values

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Jenni Jarventaus

Amerikassa perheellä on paras olla hyvin tienaava isä, joka ei halua nähdä lapsiaan.

Tätä kirjoittaessani helmikuisessa Washingtonissa kolme ystävääni Suomessa ovat äitiyslomalla. Yhdeltä vanhempainvapaa juuri päättyi, ja kaksi on raskaana. Kun he pukkaavat jälkikasvunsa maailmaan, he jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan kuukausiksi, mahdollisesti pidemmäksikin aikaa. Heidän avo- ja aviopuolisonsa pitävät ainakin muutaman viikon isyyslomat.

Näinhän se pitääkin olla. Uuden ihmisen maailmaan punnertaminen on fyysisesti ja henkisesti kova homma, ja pitäähän siihen pötkelöön tutustuakin ennen kuin palaa takaisin työpaikalle jumittamaan.

Täällä Atlantin vasemmalla rannalla keskivertovanhemmat voivat vain haaveilla moisesta. Yhdysvallat on yksi viidestä valtiosta maailmassa, joka ei takaa äideille minkäänlaista palkattua äitiyslomaa. Ne neljä muuta maata ovat Papua Uusi-Guinea, Liberia, Swazimaa ja Lesotho.

Amerikkalaisäidit saavat lain mukaan kolmen kuukauden palkattoman äitiysloman. Tämä pätee kuitenkin vain yli 50 työntekijän työpaikkoihin: jos on töissä pienemmässä organisaatiossa, ei ole automaattisesti oikeutettu mihinkään vanhempainlomaan, edes palkattomaan. Osavaltiot voivat säätää anteliaampia asetuksia, ja yksittäiset työnantajat voivat tarjota pidempiä äitiyslomia (isyysloma täällä on yhtä harvinainen ilmiö kuin George W. Bush kirjastossa), mutta nyrkkisääntö on että jos saat 3-4 viikkoa palkattua ja kolme kuukautta palkatonta äitiyslomaa, olet tehnyt aiemmassa elämässäsi jotain oikein.

Jos amerikkalaisäiti haluaa säilyttää työnsä, hänen on palattava duuniin ja jätettävä kolmekuukautinen vauvanmötkäle jonkun hoitoon. Hyvässä lykyssä isovanhemmat asuvat lähellä, hylkäävät eläkesuunnitelmansa ja jäävät suosiolla täyspäiväisiksi lapsenvahdeiksi. Lastentarha maksaa tuhansia dollareita kuukaudessa, ja työluvattoman siirtolaisnannyn palkkaamisesta ei kannata jäädä kiinni.

Jos äiti taas haluaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia, hänen on paras hommata puoliso joka tienaa hyvin. Yksinhuoltajaäidit pärjäävät, jos pärjäävät, sukulaisten tai hyväntekeväisyysjärjestöjen varassa. Sosiaaliviranomaisten jakamilla ruokakupongeilla ei elä kukaan: uhkarohkeimmat kongressiedustajat ovat sitä turhaan kokeilleet.

Amerikka paasaa innolla perhearvojen puolesta, mutta oikeasti systeemi täällä on rakennettu sen varaan, että jos hankit lapsia, olet omillasi. Että onnea matkaan vaan, mutta itsehän olet päättänyt DNA:tasi monistaa.

Erään tuttavan aviomies pääsi vaimonsa tueksi tämän synnyttäessä vain käyttämällä vuosittaisia, harvoja lomapäiviään. Vaimon toipuessa kymmenen tunnin ponnistusurakasta mies joutui hoitamaan työasioita Blackberrynsä avulla, firma kun odotti hänen tekevän duuninsa keskeytyksestä huolimatta.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Entinen työkaverini puolestaan synnytti pojan, jolla oli vakavia hengitystien ongelmia ja joka joutui viettämään elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalan letkuissa. Työkaverin oli pakko palata töihin koska perhe ei selvinnyt pelkällä miehen palkalla, mutta palattuaan toimistolle hän itkeskeli huoneessaan ja tuijotti kokouksissa kännykännäyttöä huolehtien, miten vauva pärjäsi huonokuntoisen anopin hoivissa. Kyseissä kondiksessa kollegan tuottavuus silloiselle työnantajallemme oli puhdas nolla.

Eräs kaveri kertoi pomolleen haluavansa keventää työmääräänsä, kun hänen vaimonsa laskettu aika läheni. Pomo kautta rantain antoi ymmärtää, että jos 80-tuntinen työviikko ei miellyttänyt, tilalle saataisiin kyllä joku innokas vastavalmistunut jolppi, joka istuisi töissä kofeiinin voimalla yön ympäri, ei valittaisi eikä haikailisi kotiin kakaroiden luokse. Kaveri vaihtoi huonommin palkattuun ja tylsempään valtionduuniin, josta hän kuitenkin pääsi lähtemään kotiin usein jo ennen iltaseitsemää – lyhyt päivä jenkkimittapuulla.

Olen kolmen Amerikan-vuoteni aikana ihmetellyt erityisesti kahta perheasiaa. Ensimmäinen on se, miten hemmetissä alemman keskiluokan pariskunnat uskaltavat lisääntyä. (Koska jotenkin se heiltä onnistuu.)

Toinen on se, miksei Amerikassa vanhempainvapaata ja päivähoitoa nähdä selkeästi tasa-arvokysymyksinä. Valistuneet tuttavani, niin miehet kuin naiset, vaativat, että naisille on oltava avoinna kaikki samat mahdollisuudet kuin miehille. Mutta kun puhe kääntyy lastenhoitoon ja vanhempainvapaaseen, tunnelma lässähtää ja yleisin reaktio liikkuu linjoilla että juu, olisihan se hienoa, mutta työnantajat eivät koskaan suostuisi siihen, eikä niillä olisi siihen sitä paitsi varaa. Että helppoahan se on sinun pohjoismaalaisen pauhata.

Julkisessa keskustelussa törmää harvoin huomioon, että olemattomat vanhempainvapaat ja kallis päivähoito ovat nimenomaan tasa-arvokysymys, koska naiset tippuvat kotiin jäädessään uraputkesta, törmäävät ongelmiin yrittäessään vuosien jälkeen palata työelämään ja jäävät palkkauksessa jälkeen miehistä.

Ja kuten tasa-arvossa yleensä, sen parantuessa myös miehet hyötyisivät. En ole vielä tavannut miestä, joka katuisi päätöstään pitää isyyslomaa. Ja kun perhe menettää vaimon palkan, mies joutuu yleensä tekemään entistä kovemmin töitä. Ole siinä sitten osallistuva isä kun olet painanut 14-tuntisen päivän ja kotiin tullessasi mökkihöperä vaimo on uupumuksesta räjähtämispisteessä ja kakarat roikkuvat huomiota hinkuen housunlahkeissa.

Suomenkin systeemissä on vikansa – koskas toteutuukaan se esitys jakaa vanhemmuuden kulut tasan puolisoiden työnantajien kesken? – mutta siellä sentään tajutaan, että duunia voi painaa lopun ikäänsä mutta lapset ovat pieniä vain vähän aikaa.

Amerikkalainen siippani työskentelee firmassa, jossa viitisen kuukautta vuodesta on hillittömän kiireistä, ja kaikki painavat töitä illat ja viikonloput ympäri. Kun puhe tuli lisääntymisestä sitten joskus, hän totesi että meidän pitäisi suunnitella ja ajoittaa synnytys kiireisen sesongin ulkopuolelle, jotta hän voi olla enemmän läsnä jälkikasvun tultua maailmaan.

Tuijotin häntä pitkän hetken yrittäen hiffata oliko hän tosissaan. Että me sovitettaisiin lasten saaminen hänen työkalenterinsa mukaan? Hän toljotti takaisin ilmeettömänä. Tosissaan se oli.

Kommentoi Facebookissa
Jenni Järventaus