Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Lisää suomalaiskirjoja englanniksi, kiitos.
Kun on amerikkalaisen kanssa naimisissa, kaipaa joskus varsin esoteerisiä asioita. Kuten sitä, että siippa voisi lukea suomalaisia, käsittämättömän hyviä kirjoja. Olen yrittänyt selittää kalifornialaismiehelleni miten mainio on Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja miten saman naisen Puhdistus on samalla sekä vatsaavääntävän rujo että karmaisevan hieno. Kun kaipaan Helsinkiin, yritän selostaa siipalleni niitä nostalgian tunteita Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin avulla. Myöhempien aikojen pyhiä – ja Kohti-teokset hänen pitäisi lukea itse, jotta tajuaisi miksi Juha Itkonen on mielestäni niin nero.
Mutta eihän aviomies siihen kykene, koska kyseisiä kirjoja ei ole käännetty englanniksi. Ainakaan tietääkseni: täällä Washingtonissa harvoin kuulee mikä kirja on käännetty ja mikä ei, ja vähillä Suomen-matkoillani olen jo ostanut kaikki Akateemisessa kirjakaupassa saatavilla olevat kotimaisten kirjojen englanninkieliset versiot. (Viesti kustantamoille: lisää käännöksiä ja nopeasti, täällä on asiakas!)
Siksi olin tohkeissani, kun Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ilmestyi loppukeväästä Yhdysvalloissa. Nimi on käännöksen tuiskeessa vääntynyt muotoon When I Forgot, mutta Douglas Robinsonin teksti on niin oivaltavaa, että Hirvosen herkkä tarina eräästä suomalaisperheestä välittyy englanniksikin läpikuultavan koskettavana. Kirjan kuvaukset mielensä menettävästä, tavallisesta suomalaispojasta, hänen siskostaan ja vanhemmistaan tuntuvat tosilta, ja tunnelmat Helsingin rannoilta ja kaduilta tulevat läpi niin elävinä, että jalkapohjien alla melkein tuntee talvisen Aleksin jäiset katukivet.
Ostin kirjan saman tien, luin sen eräällä pitkällä lentomatkalla ensimmäisen ja paluumatkalla toisen kerran. Amerikkalaislentoemännän kysyessä virvokkeista vastasin hänelle suomeksi, niin sisällä olin pulikoimassa jossain kansalaisuuteni syvissä vesissä.
Kotiin päästyäni lykkäsin kirjan innosta tutisten aviomiehen käpälään: Lue tämä! Olin tuskastua miehen ilmoittaessa saattavansa ensin loppuun The Atlantic -lehden tuoreimman numeron: Eikö se tajua mikä mahdollisuus tässä on kurkistaa metsäläispuolisonsa taustaan ja mielenmaisemaan?
Parin päivän päästä mies lausahti lukeneensa opuksen. Oli kuulemma ”oikein hyvä”. En tyytynyt latteaan kommenttiin vaan tivasin, mitä mieltä mies oli kirjan kuvauksesta suomalaisnaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden opettajan rakkaudesta: löysikö hän siitä mitään samaistumisen pisteitä? Entä kirjan välittämä hienopiirteinen potretti suomalaisista, keskiluokkaisen näennäisen tyyneyden alla elävistä riipivistä tunteista? Mitäs sitten Helsingin kuvaus, tuntuiko tutulta?
Puoliso tajusi tilanteen vakavuuden ja alkoi kaivaa lisää adjektiiveja muististaan. Kirja oli hänen mielestään todella elävä ja tunteisiin vetoava, sekä ”äärettömän suomalainen”. Tätä avatessaan hän hapuili sanoja kunnes keksi sopivan muotoilun: se kertoo estoisista, yksityisyyttään varjelevista ihmisistä, jotka ovat ihmissuhteissaan kömpelöitä mutta tosia vereslihaan asti. Se, että kirjan varsinainen päähenkilö on fiksu, akateemisesti koulutettu nainen, oli hänen mielestään suomalaisuuden ydintä. ”Sellaiset naisethan sitä maata pyörittävät”, hän totesi. Amerikkalaismiehen kokemukset talvisesta Helsingistä puolestaan soittivat selvästi joitain kieliä siippani muistissa, ja hieno kuvaus syyskuun 11. päivän terrori-iskujen vaikutuksesta kaukaiseen Suomeen yllätti hänet.
Kävimme opuksesta jokseenkin pitkän keskustelun, jonka aikana opin lisää mieheni kirjallisesta mausta, hänen muistoistaan syyskuun 11. päivän tapahtumista ja käsityksistään Suomesta. Lisäksi puhuimme siitä, miten harvinaista on nähdä suomalaiskirjailijan läpimurto amerikkalaismarkkinoilla. (Hirvosen taidoista kertoo se, että kirja pääsi jopa New York Timesin kirjaliitteen etusivulle, ja marraskuun 4. päivänä hän esittelee teostaan newyorkilaisessa kirjakaupassa. Jos suinkin ehtisin kyseisenä iltana Nykiin, menisin paikan päälle naista fanittamaan.)
Tästä kaikesta kuuluu kiitos Elina Hirvoselle. Nyt odotan mitä seuraavaksi: Oksanen, Itkonen, Westö, Rimminen. Missä te oikein viivytte?
