Teksti Tuomas Rantanen

Vika oli ihmisissä, mutta ei äänestäjissä, vaan poliitikoissa.

Tuoreissa kunnallisvaaleissa kolmessa kunnassa tehty sähköisen äänestyksen kokeilu epäonnistui totaalisesti. Yhteensä 232 ääntä Vihdissä, Karkkilassa ja Kauniaisissa katosi bittiavaruuteen, koska kaikki äänestäjät eivät valintansa jälkeen tulleet painaneeksi oikein OK-nappulaa.

Kokeilusta poliittista vastuuta kantavan oikeusministeri Tuija Braxin mukaan osoittautui, että ”järjestelmä ei ole ollut se ongelma, vaan sittenkin ihminen”.

Ei se näin mene. Jos kysytään, oliko vika koneessa vai ihmisessä, vastaus on itsestäänselvä: ihmisessä. Tässä asiassa ihmisen vika ei kuitenkaan voi olla äänestäjässä, vaan se on ensi kädessä systeemin suunnittelijassa ja viime kädessä poliitikoissa, jotka näillä eväin ja perustein hankkeeseen ovat ryhtyneet. Tämä siksi, että oikeusministeriö ja ylipäänsä vaalit järjestänyt demokraattinen yhteiskunta ovat tietenkin omassa asiassaan velvollisia tuottamaan äänestykseen tekniikan, jota kaikki kansalaiset osaavat käyttää. Kansalaisten mokailu on siis lähtökohtaisesti systeemin mokailua.

Kansalaisten kuvaukset sähköisen äänestyksen toimivuudesta eivät myöskään vastaa ministeri Braxin ja TietoEnatorin Jukka Iivosen vakuutteluja siitä, että systeemi olisi ollut kunnolla testattu. Jos 2000 kansalaista olisi etukäteen laitettu kokeilemaan sähköistä äänestämistä realistisissa olosuhteissa, olisi tällainen bugi takuulla saatu esiin.

Viime maaliskuun Voima-lehdessä oikeusministeri Tuija Brax listasi sähköisen äänestämisen etuja: ”Sähköisellä äänestämisellä voidaan nopeuttaa äänestysmenettelyä, parantaa vaalivarmuutta, vähentää viranomaistyötä ja säästää kustannuksia”.

Edes nämä perusteet eivät ole kovin uskottavia, vaikka nyt esille tulleet tekniset kömmähdykset sivuutettaisiin. Koko sähköisen äänestyksen ideassa pääpulma on siinä, että siinä uusi teknologia on nostettu itsetarkoitukseksi. Samalla on unohdettu kysyä, mikä nykyisen vanhanaikaisen vaalitoimituksen tarkoitus oikeastaan on.

Vaalien kannalta erityisen olennaista on kansalaisten luottamus siihen, että kaikilla – niin herralla kuin rengillä, rouvalla tai piiallakin – on oikeasti käytettävissään tasan yksi ja muiden kanssa tasavertainen ääni. Meillä on perinteisesti vaalitoimitusta valvottu vaalilautakunnissa, joissa on kaikkien puolueiden edustus.

Lautakuntien ei tarvitsisi olla näin monijäsenisiä teknisistä syistä. Kyse on siitä, että näin suljetaan pois kaikki epäilyksetkin siitä, että joku tai jotkut puolueiden edustajat yhdessä voisivat väärentää vaalitulosta survomalla jossain vaiheessa uurnaan omia lappujaan tai ottamalla sieltä toisia pois.

Sähköisen äänestyksen suurin ja loppuun asti korjaamaton pulma on siinä, että teknisen toteutuksen kohdalla systeemin oikeellisuus nojaa oleellisesti luottamukseen tuntemattomien alihankkijatyöntekijöiden osaamiseen ja rehellisyyteen. Järjestelmän ulkopuolinen auditointi voi näennäisesti varmentaa, että yrityssalaisuuden takana oleva ohjelmistologiikka on aukottomasti toteutettu. Se voi kuitenkin vain hyvin rajallisesti kertoa siitä, mitä järjestelmän operaattorit käytännössä tekevät.

Demokratian kannalta oleellista ei ole vain se, että systeemi toimii reilusti. Samalla pitää huolehtia siitä, ettei synny edes epäilyksiä siitä, että systeemi falskaa.

Pelkkä epäilys siitä, että joku äänestää minun äänelläni vie varmasti intoa äänestyksestä entisestään. Kuinka valittuihin päättäjiin voi luottaa, jos vallitsee epäilys siitä, että valinnan takana on välistäveto? Amerikkalaiset aiemmat vaaliskandaalit ovat hyvä esimerkki edustuksellisuuden vakavasta rappiosta.

Edustuksellinen demokratia voi Suomessa huonosti. Puolueisiin ei luoteta eikä politiikkoihinkaan. Tätä perusongelmaa ei ratkaista teknisillä vippaskonsteilla. Siihen tarvittaisiin vakavampaa syventymistä kansalaisten osallisuuden lisäämiseksi.

Sähköinen äänestys on omiaan vain kasvattamaan kuilua kansan ja muutenkin kovin teknokraattiseksi koettavan valtaeliitin väliin.