Pitkä matka Himalajalle

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Milja Rämö

Matka Darjeelingiin saa kirjoittajan miettimään omaa ulkopuolisuuttaan.

Matkani Darjeelingiin, Pohjois-Intiaan, kesti 65 tuntia. 65 tuntia odottamista ja matkustamista. Intialaiset junat tulivat tutuiksi – vähän liiankin tutuiksi.

Intiassa matkustaminen on ainutlaatuista. Ei ainoastaan nähtävyyksien, autiomaiden, hiekkarantojen tai vuoristojen takia, vaan myös kuljetusvälineiden takia. Intialaisia junia on vaikea unohtaa, oli kokemus sitten miellyttävä tai mitä kamalin.

Monen vuorokauden junamatkat tuntuivat alkuun jännittäviltä. Norjalaisen ystäväni kanssa ihastelimme kanssamatkustajia. Muutamien kanssa vaihdoimme sanan jos toisenkin. Oli ahdasta, mutta asiat tuntuivat sujuvan mutkattoman mukavasti.

Valkoihoisina saimme osaksemme kummaksuvia katseita. Kerjäläiset ja hijrat, transvestiitit, pysähtyivät kohdallemme ja odottivat meidän antavan heille rupian jos toisenkin. Silloin ilmapiiri muuttui painostavaksi. Kerjäläisten lisäksi osa kanssamatkustajistamme odotti meidän antavan heille rahaa.

24 tunnin jälkeen katseet ja ahtaus alkoivat jo ahdistaa. Innostus oli kadonnut ja muuttunut väsymykseksi. Piristykseni oli kuitenkin ajatus Himalajasta ja Darjeelingista.

Kahden päivän jälkeen meitä odotti Kolkata ja muutaman tunnin tauko junassa istumisesta. Tässä vaiheessa hiuksetkin olivat niin likaiset, että ne pysyivät poninhännällä ilman pompulaa. Seuraavaa junaa odotellessa ystäväni ehti sairastuakin. Kuten aina, juna oli myöhassä.

Pohjois-Intiassa naisen rooli yhteiskunnassa on erilainen kuin etelässä. Tällä kertaa juna olikin täynnä miehiä. Me, kaksi pohjoismaalaista 18-vuotiasta tyttoa, emme olisi voineen tuntea oloamme juurikaan tukalammaksi. Monta tuntia jatkunut tuijotus ahdisti ja lopulta alkoi pelottaa. Olisin mielelläni nayttanyt keskisormea, mutta se teko saattaisi olla kohtalokas.

Muutaman tunnin unien jälkeen ahdistus oli laantunut. Oli yö ja monet nukkuivat. Kaikki oli aavemaista. Ikkunoista puhalsi kylmä viima. Tuntui kuin olisimme olleet matkalla maailman laidalle. Kiipesin alas ylimmastä pedistä kuin apina ja menin lataamaan kännykkääni vaunun ainoan toimivan pistorasian luokse. Siellä istunut seurue alkoi lämmittää keskustelua. Kirosin mielessani – ei olisi yhtään kiinnostanut jutella – mutta lopulta tuokio olikin mukava. Pääsin näyttamään hindintaitojani, jotka ovat kovin mitättömät. He taisivat osata englantia yhtä paljon kuin minä hindiä. Sain kuitenkin selvitettyä, etta opiskelen Punessa. Juttukumppanini kertoivat, että meidän pitäisi jäädä pois junasta tunnin päästä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

65 tuntia matkalla sitä ehtii miettiä kaikenlaista, nauraa, itkeä, panikoida, innostua, rakastua Intiaan ja pelätäkin. Ensimmäiseen junaan astuessani tunsin oloni mukavaksi ja Intiaan tottuneeksi. Lopulta sillä ei taida kuitenkaan olla kamalasti väliä, miten itsevarmaksi oman olonsa tuntee, sillä muille sitä aina on omituinen keltatukkainen olio.

Erilaisuutta täällä ei ole ainoastaan ihonväri, vaan myös pukeutuminen, miesten hiusten pituus ja moni muu valinta. Sanotaan, että erilaisuus on rohkeutta. Välillä se tuntuu uhkarohkeudelta.

Kommentoi Facebookissa
Milja Rämö