Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sampsa Oinaala
Yössä hohti koneen valo. Metsänlaita pakeni.
Huomasin sen, kun menin iltahämärissä pihalle kuselle. Hirveä meteli kuului Kuusilehdon suunnalta. Iso moottori ulvoi aivan kuin joku höyrypää olisi hyppinyt kaasupolkimen päällä. Matalaan murinaan yhtyivät pauke ja kolina.
Puin takin päälleni ja saappaat jalkaan. Laitoin heijastinnauhat säären ja käsivarren ympärille. Kävelin kovaa – vatsaan koski, mutta en pystynyt hidastamaan vauhtia.
Se näkyi jo kaukaa. Valtava valon hohde heijastui pimeälle ja sumuiselle marraskuun taivaalle. Meteli koveni. Nyt erottuivat jo selvästi risahdukset oksien katketessa ja hidas, tuskainen narina, kun puuaines viivytellen murtui pirstoiksi.
Siellä se oli. Vanha kaunis sekametsä, josta viime keväänä tein tarjouksen. Olisin halunnut ostaa sen kotitarvemetsäksi, josta olisi voinut poimimalla kaataa poltto- ja rakennuspuuta. Samalla olisin varmistanut sen, että metsä säilyy metsänä. Eivät halunneet myydä. On kuulemma sukupaikka, vaikkei siellä ole asuttu kohta neljäänkymmeneen vuoteen.
Metsän reuna oli siirtynyt jo kymmeniä metrejä. Rungot lojuivat maassa vieri vieressä kuin ruumiit joukkohaudassa. Kirkkaat halogeenivalot haravoivat pimeyttä satojen metrien matkalta. Aina kun koura tarttui uuteen runkoon, pakoputkesta pöllähti musta savupilvi.
Sitten, odottamatta, kone lähti tulemaan kohti. En voinut tietää, näkeekö se minut, joten lähdin karkuun. Puikkelehdin metsään. Otin heijastimet pois. Tuntui siltä, etten halua tulla nähdyksi. Vitivalkoinen valo tunkeutui yhä syvemmälle metsään ja kirveli silmiä. Alkoi sataa kaatamalla.
En ole koskaan ennen halannut puuta. Nyt takerruin vanhan männyn runkoon kuin viimeiseen oljenkorteen kuilun partaalla. Tuntui, että jalat eivät enää kanna. Anteeksi, toistelin mielessäni, anteeksi.
Kone pysähtyi tielle, jota myöten olin tullut. Oli pakko kiertää metsän kautta. Kompuroin eteenpäin pimeydessä. Kun pääsin takaisin tielle, käännyin katsomaan taaksepäin. Kone hengitti raskasta tyhjäkäyntiä. En nähnyt ihmistä. En osannut kuvitella ihmistä. Näin vain koneen, joka hohti sokaisevaa valoa.
Lähdin läpimärkänä juoksemaan kotiin. Sydän hakkasi. Pala nousi kurkkuun, mutta en antanut itkun tulla. Oli pakko kovettaa itsensä, kylmettää sydämensä, jotta voisi asua täällä vielä huomennakin, jotta voisi katsoa naapureitaan silmiin. En halunnut ajatella.
Aamulla palasin takaisin. Kylän viimeinen vanha metsä oli kadonnut.
