Kahtia jaettu puolue

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Matti Kohonen

Ranskan sosialistit kamppailevat vallasta.

Perjantai-iltana Ranskan sosialistit äänestivät puheenjohtajavaaleissaan kuukausia jatkuneen valtakamppailun lopuksi. Taistelussa jouduttiin jatko-ajalle, kun eri johtohenkilöiden edustamien virtausten väliset erot kärjistyivät henkilökohtaiseksi syyttelyksi.

Vaalien tulokset julkistettiin lauantai-aamuna. Lillen pormestari ja Lionel Jospinin hallituksen työministerin Martine Aubry voitti puoluetta presidentinvaaleissa edustaneeseen Ségolène Royalin vain 42 äänen erolla. Sosialisteilla on noin 230 000 jäsentä, joista noin 140 000 äänesti perjantain vaaleissa. Ehdokkaiden välinen ero oli 0,02 prosenttiyksikköä.

Heti lauantaina Royal syytti Aubrya vaalivilpistä, ja koko maassa alkoi kadotettujen tai hävinneiden äänilappujen metsästys. Niitä käytiin läpi jo sunnuntaina ääni kerrallaan. Media vertasi prosessia Yhdysvaltain vuoden 2000 presidentinvaalien ääntenlaskentaan Floridassa. Viralliset tulokset ilmoitetaan uudelleenlaskennan jälkeen tiistaina.

Kiistan takana on puolueen eri virtausten välinen kamppailu. Ideologisesti puolueella ei tosin ole ollut suuntaa pitkään aikaan sitten Jospinin hallituspäivien hataran ”monimuotoisen vasemmiston” kaaduttua.

Tämän viikonlopun sosialistien puolueenjohtajavaaleja tulisikin tarkastella siis vuoden 2002 hävittyjen presidentinvaalien kolmantena kierroksena, joka käydään sosialistien sisällä sen selvitellessä eri virtauksien välisiä valtasuhteita. Puolue etsii uutta linjaa, kun Jospin, ”monsieur ni-ni” eli herra ”ei se eikä tämä”, epäonnistui yrityksessään luoda vastakkaisten virtausten yhteiseloa.

Vuonna 2002 puolueelle koitti edellinen katastrofi Lionel Jospinin (16,18 prosenttia äänistä) hävittyä vaalien ensimmäisellä kierroksella äärinationalistien ehdokkaalle Jean Marie Le Penille (16,88 prosenttia). Toisella kierroksella Jacques Chirac voitti selvästi vasemmiston pidätellessään teatraalisesti nenäänsä vaaliuurnilla äänestäessään oikeistoa valtaan.

Silloin ”monimuotoinen vasemmisto” käsitti sekä puolueen sisäiset virtaukset että muut vasemmistopuolueet. Surullisenkuuluisissa vaaleissa Jospinin presidenttihaaveet kaatuivat paitsi puolueen sisäisiin riitoihin myös muiden vasemmistokumppanien luomaan kilpailuun. Yllättävän paljon ääniä keräsivät trotskilainen Arlette Laguiller (5.7%), kansallismielisen ja Eurooppa-vastaisen vasemmiston edustaja Jean-Pierre Chevènement (5,3%), vihreiden Noël Mamère (5.25%), neljännen internationaalin kannattajien tulokas Olivier Becancenot (4.3%) sekä vielä kommunistien konkari ja Jospinin hallituskumppani Robert Hue (3.4%).

”Monimuotoinen vasemmisto” olikin itsessään mahdoton yhteenliittymä, joka ottaessaan ”pragmaattisen” näkökulman hallitustyöhön unohti käydä perusteellista yhteiskuntakeskustelua.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kompromississa työpolitiikka annettiin perinteisille sosialisteille kuten Martine Aubrylle, joka muistetaan varsinkin 35 tunnin työviikosta ja nuorisotyöpaikoista, jolla luotiin valtion rahoittamia harjoittelupaikkoja sadoille tuhansille korkean työttömyyden lähiöalueilla asuville nuorille.

Ségolène Royal edustaa varsinkin arvoliberaalia vasemmistoa keskittyen perhepolitiikkaan ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ulko- ja talouspolitiikka jätettiin ”modernisteille”, joita edusti Dominique Strauss-Kahn – nykyään IMF:n pääjohtaja. Monet näkivät Royalissa blairiläisen uusvasemmistolaisen virtauksen, joka vähättelee ay-liikettä ja keskittyy identiteettipolitiikalle ominaisiin kansanliikkeisiin.

Aubry tunnetaan myös EU:n komission entisen puheenjohtajan Jacques Delorsin tyttärenä. Tämän ansiosta hänen julkinen kuvansa on EU-myönteisempi kuin monen muun perinteistä vasemmistoa edustavan ehdokkaan. Aubry on säännellyn markkinatalouden kannattaja, toisin kuin äärivasemmisto tai kansallismieliset vasemmistolaiset, jotka puolustavat yritysten kansallistamista.

Yhteistä ehdokkailla on siis tietynlainen markkinamyönteisyys, joka on jo sinänsä askel kohti uutta ideologista konsensusta. Konsensus kuitenkin loppuu siihen, sillä Aubry kannattaa elvytyspolitiikkaa ja perinteiseen teollisuuteen perustuvaa kasvua, kun taas Royal katsoo tehtäväkseen tuoda arvoliberalistiset ajatukset myös yhteiskunnan rakenteisiin, uudistaa työelämän rakenteet joustavammiksi ja luottaa uusiin teollisuudenaloihin.

Ehkä finanssikriisin myötä Aubryn kokemus alkoi painaa äänestäjien mielessä yhä enemmän ja hänen onnistui kuroa kiinni Royalin etumatka. Aubry luotti puolueen perinteisiin rakenteisiin ja saikin valtaosan puolueensa johtohahmojen tuesta: häntä kannattivat muun muassa Pariisin pormestari Bertrand Delanoë, puolueen väistyvä puheenjohtaja (ja Ségolène Royalin entinen avopuoliso) François Holland sekä vasemmistosiipeä edustavat Benoît Hamoin, joka ensimmäisellä kierroksella sai 22 prosenttia äänistä.

Royal itse asiassa edustaa puoluetta tuuliajolla. Ilman selkeitä ajatuksia ja ilmoitettuja päämääriä puolue ei tule voittamaan tärkeitä kansallisia vaaleja. Vaalikiertueen aikana hänen manifestinsa oli avoin kirja, joka täyttyi kansalaisten kanssa järjestettyjen temaattisten kokousten kautta. Uusia eturyhmiä, kuten altermondialisteja tai ympäristöliikettä, Royal ei kosiskellut.

Mielenkiintoista on, että sosialistit voittivat selkeästi maaliskuiset kunnallisvaalit, sillä arvoliberalismi vastaa paikallishallinnon tarpeisiin, kuten päivähoitoon ja koulutukseen. Kansallisella tasolla taas samat äänestäjät luottavat konservatiiveihin, sillä ainakin heidän ajatuksensa ja linjansa ovat selkeitä: ne perustuvat Charles de Gaullen ajatukseen Ranskan erityisestä asemasta maailmassa.

Vaalit osoittavat, kuinka vasemmisto ei voi enää peitellä omia ristiriitojaan poliittisen projektinsa suhteen. Keskustelun tulisi olla avointa ja ottaa huomioon myös puolueen yhä supistuvan jäsenkentän ulkopuolisia virtauksia. Sen pitäisi olla paremmin yhteydessä kansalaisjärjestöihin rokottamatta kuitenkaan liialti ay-liikettä. Tulisi myös luoda uusia tapoja ymmärtää yhä syvempiä globaaleja eriarvoisuuksia niin finanssimarkkinoiden säätelyn kuin maahanmuuttajien sopeuttamisen suhteen.

Ranskan kyky ylläpitää ja ruokkia erilaisia aatteellisia virtauksia on sen paras ja arvokkain resurssi. Tämän kyvyn tuoda vaihtoehtoja sekä kansalliseen että globaaliin politiikkaan tulisi olla sosialistien kulmakivi, sillä maailma tarvitsee selkeitä vaihtoehtoja, jotka perustuvat yhtälailla vahvoihin perinteisiin kuin myös nykymenon analyysiin. Jos Aubry tähän pystyisi – nyt pakon edessä – niin muutkin Euroopan sosialistit saattaisivat seurata esimerkkiä.

Kommentoi Facebookissa
matti kohonen