Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Oona Juutinen
Voi helvetti, niet op the goddamn fietspad lopen, kurwa!
Muistan joskus kuunnelleeni ihastuneena suomenruotsalaisten ystävieni puhetta, sitä kuinka soljuvasti nämä sotkivat kahta kieltä toisiinsa. Ulkopuolisen korvissa nuo luovat lauseet olivat vähintäänkin omituisia, toisinaan jopa täysin käsittämättömiä. Sittemmin olen havainnut saman ilmiön omassa elämänpiirissäni.
Hollannissa on ihmisiä jotakuinkin jokaisesta maailmankolkasta, ja niinpä kieliäkin kuulee jos jonkinlaisia. Amsterdamin kaduilla ei ole ihme eikä mikään kuulla englantia ja hollantia sujuvasti sekaisin, ja talonvaltaajapiireissä yhdistelmässä on vielä pari kieltä lisää.
Päivittäisessä puheessani saatan käyttää englantia, hollantia, puolaa, espanjaa, saksaa ja suomea. Kokonaisia lauseita muodostan yleensä sentään vain englanniksi ja hollanniksi, muista kielistä poimitaan sana tai pari soppaa maustamaan. Ja valitettavasti kiroillaan kamalasti niillä kaikilla. Kun pää on pyörällä tämän niinsanotun Amsterdamin esperanton kanssa ja oikeaa sanaa pitää pysähtyä hetkeksi hakemaan, tulee tauko usein täytettyä erikielisillä voimasanoilla.
Puheen lisäksi myös ajatukseni kulkevat nykyään suomen, englannin ja hollannin sekoituksella. Kustakin kielestä voi valita lyhyimmän tai osuvimman sanan. Tämä oman pään sisällä tapahtuva toiminta ei tietysti haittaa ketään, mitä nyt itse on välillä vähän sekaisin, mutta toisinaan omituiset yhdistelmät eksyvät puheeseenkin. Oma vahinkoennätykseni on ollut neljän kielen sekoittaminen yhteen lauseeseen huutaessani pyörätiellä käveleville turisteille englannin ja hollannin sekoituksella, höystäen kiljuntaani muutamalla painokelvottomalla suomen- ja puolankielisellä sanalla. Tulos oli kovin kansainvälinen mutta kieliopillisesti kyseenalainen, ja veikkaan ettei viesti välttämättä mennyt perille.
Turistit eivät siis ehkä ymmärtäneet, mutta eipä minua ymmärrä juuri kukaan muukaan, sillä pohjoisen plikka on täällä jatkuvasti kielivähemmistössä. Joskus juhlissa saattaa käydä niin, että yhdessä ryhmässä pajatetaan puolaa, toisessa espanjaa ja kolmanteen ovat kokoontuneet kaikki saksaa taitavat. Minä sitten istun nurkassa ja jupisen perkeleitä yksikseni. Kotona sentään puhun suomea, kissoilleni nimittäin, mutta ei näidenkään kanssa kunnon keskusteluja saa aikaan. Kattien kanssa kommunikoidakseen myös asuinkumppanini ovat oppineet hitusen tätä kummallista kieltäni, ja kerran heräsin keskellä yötä siihen, kun puolalainen heila puhui suomea unissaan: Hyi, tuhma poika! Ei saa!
Matkustaessa eri kielten keskellä elämisestä on sentään hyötyä, sillä lähestulkoon aina osaa pari sanaa joilla tehdä paikallisiin vaikutus. Liftatessakin on kiva, kun osaa sanoa kuskille tämän omalla kielellä, että jätä pliis huoltoasemalle, älä motarin varteen. Ja kun jollakulla on synttärit, laulavat kaikki onnittelulaulun omalla kielellään. Viimeksi hoilauksessa yhdistyi kuusi eri kieltä, ja kakofonia oli sen mukainen. Ehkä olen tunteellinen hupsu, mutta liikutuksen kyyneleet nousivat silmiin, siinä kulttuurien sulatusuunin lopputuloksen keskellä. Vaikka kamalaltahan se kuulosti.
