Kuka kaappasi auringon
Liila Jokelin
Studio Pasilassa 25.3.2026 saakka.
Lastenteatteri on aina ilon aihe. Erityinen ilonaihe se on, jos lippuostokset eivät vie perheellistä vararikkoon. Studio Pasilassa esitettävä Liila Jokelinin ohjaama ja dramatisoima Mauri Kunnas -sovitus Kuka kaappasi auringon ei ole halvinta huvia, mutta teoksen toteuttaminen Helsingin kaupunginteatterin omilla näyttämöillä olisi varmasti tuplannut lippujen hinnat. Totta kai Jokelinin ja Lauri Schreckin musiikki olisi soinut mahtavammin livebändillä, mutta tuskinpa kohdeyleisö moista osaa kaivata. Olennaista on, että esitys tuntuu suurelta taistelukoreografioineen (Arvo Jean-Michael Ärlig), näyttävine lavastuselementteineen (Katariina Kirjavainen) ja taidokkaine lauluosuuksineen (eritoten Inkeri Raittila).
Näytelmässä hyvikset ovat mukavia ja anteliaita ja pahikset kieroja, ahneita ja tooodella paljon coolimpeja kuin hyvikset, kuten kuuluukin. Sosialistisessa Väinölässä eletään yltäkylläisyydessä, koska kaikki hoitavat oman osuutensa. Louhen johtama pohjoinen matriarkaatti kärsii ilmeisesti resurssien niukkuudesta ja susilauma havittelee mammonaa kuin ihmiskunta konsanaan. Väinämöisen valitettava kielikuva kultaisesta auringosta sysää liikkeelle arvattavan kehityskulun, mutta juonihan nyt on yleensäkin vain tekosyy kritisoida rahan valtaa ja ennen kaikkea iloitella puvustuksella (Kirjavaisen käsialaa sekin). 11-vuotias seuralaiseni on erityisen inspiroitunut viimeksimainitusta. Hän tosin kyseenalaistaa ratkaisun jättää koiraeläimet hännättömiksi. Hännitys olisi ollut hyvä keino luoda lisää eroa susien ja kippurahäntäisten koirien välille.
Jos elämässäni ei olisi läheistä koirahenkilöä, olisin saattanut pitää Väinölän porukkaa aika rasittavana jenginä. Nyt näiden karvaturrien hyväuskoisuus ja elämänhalu näyttäytyvät koiratyypillisinä piirteinä ja rakastan heitä. Toki vielä enemmän rakastan Sanna Saarijärven majesteettista velhotar-Louhea.
Arttu Kapulaisen ja Jouko Klemettilän kukot ja taivaanhärät ansaitsevat kiitoksen lajiominaisuuksien kunnioittamisesta. Suurten nautojen olemukseen kuuluu tietynlainen hidastettuus, kukot puolestaan ovat varsin äänekästä sakkia. Myös kanalinnuille tyypillinen hieman nykivä liikekieli on tuotu mainiosti näyttämölle.
Lapsille suunnatussa esitystaiteessa on tietysti opetus, usein sellainen, jonka soisi aikuistenkin sisäistävän. Viestiä nauriin kultaa suuremmasta arvosta ei kuitenkaan hierota naamalle. Loppuratkaisussa jokin silti kaihertaa: jääkö susille muuta keinoa selviytyä kuin kesyyntyä koiriksi? Ja vaikka koirien Kalevalassa ahneuden aiheuttama epätasapaino korjataan, meitä neljännen seinän tällä puolen odottaa edelleen polttava inferno tai kenties ydintalvi.
