Aina on joku syy
Hanna Ryti
Teatteri Takomo
☆☆☆☆
Ennen ensi-iltaa teatterille etuajassa saapuneilla on mahdollisuus osallistua terapiatuokioon. Sen aluksi selvitetään neljän kysymyksen kautta onko henkilöllä omaa kokemusta masennukseen viittaavasta mielentilasta. Ne, jotka tunnistavat tällaista itsessään, pääsevät säkkituoliin kuulemaan kuulokkeista minäkuvaa kannustavaa puhetta. Ne taas, joilla omasta mielestään ei ole ollut tällaisia taipumuksia, pääsevät simuloimaan masennusta käymällä pitkäkseen kovalle patjalle painavien vällyjen alla kuunnellen kuulokkeista samalla karmaisevasti omaan henkilöön käyvää nöyryytystä- ja halveksuntaa.
Yksinkertaistavaa, mutta tehokkasti itse näytelmässsä käsiteltävän asian äärelle vievää. Masennuksessa oleellista on ymmärtää, että siitä kärsivän yksilön minäkokemusta häiritsevät saman aikaisesti sekä sosiaalipsykologiset että fysiologiset tekijät.
Kyseessä on Hanna Rytin kirjoittama ja Teatteri Takomoon ohjaama näytelmä Aina on joku syy. Masennusta käsittelevän teoksen materiaaleina on hyödynnetty tekijälle omakohtaisesti tuttujen tuntemusten ohella myös muilta kerättyjä kokemuksia ja tarkoin valikoitua fakta-aineistoa.
Draaman ja dokumenttiteatterin lähestysmistapojen ohella esityksessä nähdään tanssia, varjoteatteria ja animaatiota. Ilmaisumuotojen moninaisuus ei vaikuta missään vaiheessa itsetarkoitukselliselta, vaan valitut esityskeinot palvelevat hyvin teoksen pääviestiä: masennuksen sisäistä kokemusta on helpompi piirittää eri suunnista kuin välittää suoraan.
Kipeän sisäisen tunteen kuvaamisen haastetta demonstroidaan erityisen sattuvasti kohtauksessa, jossa tanssija Kalle Pulkkinen yrittää ilmaista toisten sanoin selittämää masennusta oman kehonsa liikkeillä.
Esityksen näyttämökuvaa hallitsee vertauskuvallisesti vahva taustakangas, joka mieltyy likaiseksi, resuiseksi ja monin kohdin paikatuksi peitoksi. Sen edessä ja takana ja kaiken muun keskellä näytelmän läpi raahustaa masentunut (Niina Hosialuoma), joka kantaa omaa päätään kainalossaan muovisen pallon muodossa.
Hyvin vahva on myös symbolinen vaikutelma, joka syntyy masentuneen varjona liikkuvasta animaatiohahmosta: todellisuus ja kuva todellisuudesta ovat synkassa vain hetkittäin.
Masennusta ulkoapäin tutkivat yhteiskunta (Annika Aapalahti) ja asiantuntija (Tuija Minkkinen). Mediassa muodikasta masennuksen banalisointia edustaa reippaalla liikunnalla meri-ilmassa masennuksesta itsensä parantanut naistenlehden kansikuva (Pulkkinen).
Kehon sisältä käsin masennusta jallittavat reaktioherkkä mantelitumake (Kaisa Niemi), kontrollifriikki neokorteksi (Aapalahti), suolistomikrobeja äidillisesti hoivaava peräsuoliliima (Aapalahti) ja vanha yhteinen ystävämme stressi (Pulkkinen).
Taitavassa näyttämöllistämisessä aiheen käsittely on etäännytetty henkilökohtaisuudesta. Toisaalta luova komiikan käyttö ei hetkeksikään hukkaa näytelmän syvän vakavaa pohjavärettä ja viisaan valistuksellista eetosta.
Hyvän esitystaiteen ystävien ohella tätä esitystä voi suositella myös terapeuttisessa merkityksessä myös kaikille niille, joilla on kokemusta (jos ei omastaan, niin ainakin) ystävien tai läheisten masennuksesta. Kenelläpä ei sellaista olisi?