Elle
Paul Verhoeven
Elokuvateattereissa nyt
☆☆☆☆
Paul Verhoevenin Elle on monella tapaa hämmentävä elokuva. Juonen sijaan painavammalla sijalla ovat henkilöiden väliset psykologiset jännitteet.
Heti elokuvan alussa naamioitu tunkeutuja hyökkää väkivaltaviihdettä suoltavan tietokonepelifirman tylyn johtajan Michèlen kotiin ja raiskaa hänet. Elokuvassa raiskauksen luonnetta väkivallantekona ei vähätellä sen enempää fyysisessä kuin psyykkisessä mielessä, vaikka uhrikuvauksen sijaan elokuvassa ryhdytään seurataan Michèlen muita alistavan persoonan kompensaatioliikkeitä.
Lähtökohtaisesti vaikeasti tasapainoiltavan asetelman uskottavuutta ratkaisevasti kannattelee Michèleä esittävän, loisteliaan arthouse-elokuvauran tehneen Isabelle Huppertin intensiivinen roolisuoritus.
Raiskausta käsitellään myös kulttuurisesti piilotajuisena kertomuksena Michèlen johtaman tietokonepelifirman tuotteiden – nykyisen väkivaltaviihteen tunnistettavalla tavalla aivan kamalien – sisältöjen kautta. Tällaiset kulttuurin alarakenteista nousevat elementit rinnastuvat myös työyhteisön sisäiseen vallankäyttöön ja siihen sekoittuviin sukupuolisiin jännitteisiin.
Kokonaisuuden kannalta oma merkityksensä liittyy Michèlen mustasukkaiseen ja holhoavaan tapaan suhtautua entiseen mieheensä Richardiin (Charles Berling) ja etenkin naiiviin huolttiomaiseen täysi-ikäiseen poikansa Patrickiin (Laurent Lafitte) ja tämän omalla tavalla vinksahtaneeseen parisuhteeseen. Hyvin omituiseksi, epäsymmetrisen symbioottiseksi valtapeliksi kehittyy myös Michèlen suhde parhaaseen ystäväänsä ja työtoveriinsa Annaan (Anne Consigny).
Kristinuskoa ja uskonnollisuutta historiallisesta näkökulmasta myös kirjallisessa muodossa tutkinut Verhoeven ei malta olla rakentamatta asetelmaan myös hämmentävää sivujuonta, jossa hän tulee esittäneeksi hartaaksi mielletyn uskovaisuuden yhtä aikaa itsepetoksellisuutta ja tietoista tekopyhyyttä peittävävänä sumuverhona.
Elokuva säilyttää alkupotkusta asti lähteneen, äärirationaalisella tavalla kulmikkaan sosiaalipsykologisen kierteensä loppuun asti. Sitä voikin pitää jungilaisesti värittyneenä psykotrillerinä, jossa kaikki toisiinsa nähden seksuaalisesti ylivirittyneet henkilöt väistelevät vakiintuneita arkkityyppejä samalla, kun tarinassa kierrätetään ja tarkoituksella kierretään kollektiivisen piilotajunnan tunnistamia perusnarratiiveja.
Elokuvan avainkohtauksessa Michèle tieten tahtoen laskeutuu uhkaajansa kellariin. Tämä on tulkittavissa nimenomaan metaforana terapialle, jonka kautta pyritään ratkaisemaan persoonallisuushäiriöitä etenemällä traumojen alkulähteiden äärelle kohtaamaan niitä aiheuttaneet tapahtumamuistot ja niiden heijasteet. Elle on todellakin elokuva, johon kannattaa suhtautua piilotajuisten elementtien olemus huomioiden.
