”Ja se sanoi, kato ittees, vittu kato ittees, mitä vittua sä teit, sä et vittu tehnyt mitään, sä et vittu koskaan aio tehdä mitään, täysin kelvoton, minkä vitun panoksen sä oot antanut, et mitään, et yhtään mitään, vitun mitäänsanomaton, vittu sä et ole mitään”, aloittaa Bil ja jatkaa vittua vilisevää virkettään vielä paljon pitempään ja ilman turhia pisteitä.
Purkauksen tauottua Bobby ja Sam ryhtyvät kuittailemaan Bilille vittu-sanan liioitellusta käytössä. Se saa hänet kuulemma kuulostamaan joltain ”vitun sekopäältä”.
Näin alkaa australialaisen Patricia Corneliuksen vuonna 2017 kantaesitetty Paska, jonka on kääntänyt ja ohjannut Valtimonteatterille Carita Drew. Nimistään huolimatta sen pidätysselliin päätyneet kolme henkilöä ovat ainakin ulkoisilta olemuksiltaan naishahmoja. Esityksen kuluessa nämä elämän kolhimat väkivaltarikolliset purkavat omaa lapsuudesta asti kasaantunutta pahoinvointiaan toisilleen ja toisiinsa.
Kotimaassaan tunnetun Corneliuksen teoksia ei tiettävästi ole esitetty Suomessa aiemmin. Niiden nimistä – kuten Do Not Go Gentle, Boy Overboard, Slut and Who’s Afraid of the Working Class? – voi päätellä, että ne liikkuvat useinkin yhteiskunnan vähemmän yltäkylläisellä puolella eikä niissä nysvätä hempeän romanttisissa tunnelmissa.
Googlaamalla selviää myös, että nyt esillä olevasta Shitistä on Australiassa tullut vastikään ensi-iltaan Susie Deen ja Trudy Hellierin ohjaama samanniminen elokuva.
Valtimonteatterin Paskassa näyttämökuva tukee onnistuneesti näytelmän pelkistettyä lähtökohtaa. Ari Kortelammen lavastuksessa ainoa elementti on vankityrmän seinä, jota puhkoo kolme ihmisen kokoista ikkuna-aukkoa. Hahmojen poseeratessa näissä kehyksissä korostuu vaikutelma esityksestä heidän muotokuvinaan. Samalla aukkoja toisistaan erottavat betonikarmit ilmentävät sattuvasti myös henkilöiden välille muodostuneiden psykologisten suojamuurien paksuutta.
Paskan kuvaamat naiset ovat suorapuheisia ja aggressiivisia. Heidän traumojen kyllästämä itseinhonsa välittyy katsojalle käännöksenäkin väkevästi kulkevasta dialogista ja vielä vahvemmin rivien väleistä. Selliarkeen sijoittuvia kohtauksia erottavat surrealistisilla sävyillä kuorrutetut välikuvat.
Näyttelijätyö on paneutunutta ja hahmojen läsnäolo täyttää huoneteatterin nurkkiaan myöten. Kovissa ja aggressiivisissa tunteissa ensemblen ote tuntuu vahvemmalta kuin rivien välissä olevissa herkkyyden ja haurauden hetkissä. Silti esimerkiksi joukkoa dominoivasta ja julman sanavalmiista Bilistä löytyy Mona Kortelammen käsittelyssä erityisen ilmeikkäitä ristisävyjä välähdyksenomaisissa ymmärryksen ja hämmennyksen hetkissä.
Samaan tapaan Anna Rannan – vielä hiukan tulevaisuuden uskoa omaava – Sam on koskettavimmillaan yrittäessään laittaa kampoihin Bilille, mutta huomatessaan vauhdissa, ettei pärjää hänelle sen enempää väittelyssä kuin tappelussa.
Satu Mikkelinen pääsee puolestaan Bobbyn hahmon ytimeen suoraan yleisölle suunnatussa monologissa, jossa hän avautuu naiseen kehoon liittyvästä vieraantuneisuudestaan ja inhostaan. Kuten myös sen jälkeisessä tilanteessa, jossa hän tulee vahingossa paljastaneeksi vankitovereilleen itsestään tässä suhteessa enemmän kuin on tarkoittanut.
Hahmojen korostunut teatraalisuus ei häiritse kokonaisvaikutelmaa, koska tyypillistä on, että ihmisten omaa heikkoutta peittelemään pyrkivä rymistely on todellisessakin arjessa hyvin teatraalista.
Vaikka kyse ei ole juoninäytelmästä, esityksen kuluessa pidätyksen syykin alkaa paljastua pienten vihjeiden ja muistikuvien välähdyksiä ilmentävien takaumajaksojen kautta. Selväksi silti tulee, että esillä olevia pidätysvankeus on myös metafora sille elinkautiselle, jonka syyt ovat syvemmällä sukupuolen ja luokkajaon suhteen vinoissa yhteiskunnallisissa rakenteissa.
Kaikesta esillä olevasta hahmojen rujosta rikkinäisyydestä huolimatta – ja ehkä juuri siksikin – esitys herättää empatiaa heidän suuntaansa. Samalla jälkeen jää tunne, että heidän kohtaloitaan olisi voinut seurata pitempäänkin.
Patricia Cornelius & Carita Drew: Paska
Esitykset Valtimonteatterissa 22.4. asti
