Elonkehä – laulujemme täytyy muuttua (jotta me voisimme muuttua)
Rospuuttoryhmä, Pauliina Feodoroff (ohjaus)
Kansallisteatteri, STOA, mahdollisesti tulossa muitakin
☆☆☆☆☆
Rospuutto-ryhmän dokumenttiteatteriesitys Elonkehä kuului viime tammikuussa Kansallisteatterissa esillä olleen Jään reunalla -festivaalin ohjelmistoon. Tapahtuma esitteli pohjoisten vähemmistökansojen teatteria. Elonkehä-esitys on seuraavaksi nähtävillä 6.4. Helsingin STOA:ssa.
Esityksen kulku on hyvin persoonallinen. Alusta asti on selvää, että kyse ei ole tavanomaisesta teatteriesityksestä. Käy nopeasti ilmi sekin, miksi yleisömäärä on rajattu vain muutamaksi kymmeneksi.
Jo lämpiössä kaksi valloittavaa klovnia (Laura Rämä ja Mirjami Heikkinen) tekevät kaikkensa saadakseen jokaiseen katsojan henkilökohtaisen kontaktin. Kaikille annetaan esitykseen mukaan oma tyhjä kahvikuppi. Esitystilaan siirtymisen jälkeen ensimmäiseksi katsojille järjestetään musavisa.
Liki neljätuntisen esityksen ensimmäisessä faktaosuudessa paneudutaan heinäkuussa 2015 julkaistuun ilmastomuutoksen kansainväliseen riskiarvioon. Näyttelijät toistavat konferenssiympäristössä pidettyjä puheita ja elävöittävät tilannetta välikommentein.
Toisessa osuudessa klovnit johdattelevat yleisön esiintymislavalle rakennettuun viitteelliseen jurttaan. Katsojat pannaan lepäilemään retkialustoilla ja kuuntelemaan Timo Mustosen tiedeartikkeliin perustuvaa kuunnelmaa. Sen ainestossa luetellaan pohjoisiin vähemmistökansoihin ja heidän elinympäristöönsä aikojen kuluessa kohdistunutta tuhoa. Materiaalin laajus ja yksityiskohtaisuus vertautuvat melkein Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoon.
Kolmannessa osuudessa nähdään dokumenttielokuvia paikallisten kylien toimista ilmastomuutoksen ja sen vaikutusten hillitsemiseksi. Viimein koko esityksen kitetyksenä siteerataan intiaaniaktivisti ja singer-songwriter Buffy Sainte-Marien puheita sorron syiden ymmärtämisestä ja ylittämisestä.
Pauliina Feodoroffin ohjauksen ydin on esityksen näennäisen kotikutoisessa muodossa ja taiten aktivoidussa yleisösuhteessa. Aseistariisuvan vilpittömät klovnit sulattavat kyynisimmänkin sydämen. Retkiseikkailu lavalla ryhmäyttää katsojat, ja väliaikatarjoilukin muuttuu vieraanvaraiseksi piknikiksi. Klovnien ja ohjaajan keskinäinen naljailu esityksen tekemisestä vahvistaa kotoisan tupaillan tunnelmaa.
Elokehä on yhtä aikaa analyysi, pamfletti ja runoelma. Se etsii ihmisen olemassaolon merkitystä luontoyhteyden, kadotetun pyhyyden ja yhteisöllisyyden kautta. Se on sekä sisällöltään että esityksellisesti dokumenttiteatteria parhaimmillaan. Se koskettaa niin päätä kuin sydäntäkin ja herättää tuoreella tavall syvällisiä tuntemuksia ihmiselon peruskysymyksistä.
