Kimpassa 99
Lukas Moodysson
Ensi-ilta 20.10.
★★★★★
Vaikka komedia ja tragedia ovat saman taidepuun oksia, ruotsalaisella elokuvaohjaaja Lukas Moodyssonilla (syntynyt 1969) on poikkeuksellinen kyky käsitellä yksityisten ihmisten raskaitakin vastoinkäymisiä ja elämän valintoihin liittyvää tuskaa tavalla, jossa myötäelävä huumori toimii elämänuskoa ja elämän jatkuvuutta vahvistavana voimana.
Juuri tästä oli kyse jo Moodyssonin läpimurtoelokuvassa Fuckin Åmal (1998), joka kuvasi kahden teinitytön välistä rakkaussuhdetta pienen yhteisön sosiaalisten yhdenmukaisuuspaineiden alla. Käsivaraisella halpistekniikalla kuvatussa elokuvassa lähietäisyydeltä välittyvä kipeys jalostui kaikkien arkisten esteisen ylitysten kautta yleisen vapautumisen manifestiksi.
Samaan arkihaasteiden ylittämiseen kannustamisen liittyi myös Kimpassa (2000), jossa 1970-luvun perheenäiti pakenee lastensa kanssa miehensä väkivaltaisuutta maailmanparantajien hippikommuuniin. Samassa hengessä Me ollaan parhaita! (2013) -elokuvassa emansipoituneet teinitytöt perustavat punk-bändin ja HBO:lle tehdyssä minisarja Göstassa (2019) käsiteltiin tragikoomisen syvällisesti laajan kirjon mielenterveysongelmia ja valtapeliä lähisuhteissa.
Moodyssonin erityisen huomion kohteena ovat tavan takaa olleet lapset ja nuoret. Vaikka syvältä riipaisevat Lilja 4-ever (2002) ja Mammutti (2009) käsittelevät yhteiskunnallista rakenteellista riistoa jopa lapsiprostituution kautta, hänen tapansa osoittaa vääryyden, välinpitämättömyyden ja välittämisen rajapintoja ei ole lamaannuttava, vaan herättävä ja aktivoiva. Silloinkin kun tarjolla ei ole amerikkalaisen formaatin mukaista onnellista loppua.
Voiman vuoden 2011 haastattelussa Moodysson halusi korostaa, että vaikka hänen elokuvissaan on aina läsnä tietty poliittinen tietoisuus, esimerkiksi juuri Mammutissa hän pyrki ensisijassa kuvaamaan ”tavallisten ihmisten näkökulmasta sitä, miten he yrittävät ratkaista oman elämänsä ongelmia ja huolehtia lapsistaan kaiken stressin keskellä.”
Nyt ensi-iltaan saapuva Kimpassa 99 jalostaa monia Moodyssonin perusteemoja edelleen. Siinä palataan 23 vuotta aiemmin tehdyn Kimpassa-elokuvan hippikommuunin asukkaiden elämään yli 20 vuotta myöhemmin.
Elokuvan hahmot ovat kaikesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta monella tapaa arkisen tunnistettavia. Ikääntymiseen liittyvän tuskan ja haikeuden ohella läsnä ovat erilaiset elämän valinnat, moninaiset ihmissuhdetraumat, sukupolvien välisten kuilujen ylitykset ja vaikeatkin mielenterveysongelmat. Samalla pääfokuksessa oleva poliittisen idealismin, ikääntymisen ruokkiman kyynistymisen ja ratkaisemattomien eksistentiaalisten kysymysten kudelma on jälleen jokseenkin kaikenkattava.
Moodyssonin suosimat elokuvalliset keinot tukevat henkilöhahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa liittyvää taiten kirjoitettua draamaa. Ei ole yllätys, miten hän 1970-luvun ideologisen nostalgian satiirisen höykytyksen jälkeen antaa vuosituhannen vaihteen nuoren sukupolven edustajan osoittaa hyväntahtoista kunnioitusta vanhempiensa ikäluokan vilpitöntä idealismia kohtaan.
Moodyssonin rohkeus edetä vaikeiden asioiden ytimeen ja löytää sieltä ylisukupolvista ymmärrystä paljastuu myös kaltoin kohdellun nuoren naisen ja heikoksi käyneen yksinäisen vanhan miehen kohtaamisessa. Ronskin suorapuheisessa asetelmassa löytyy meidän maailmassa olemisen tuskaa potevien ihmispolojen kimpassaolemisen lohdullinen ydin: kyky empatiaan.
