Arki ja kauhu
Akse Petterson
Näyttämölle on rakennettu kaksikerroksinen huoneisto keittiöineen, kylppäreineen ja taloa reunustavine pihoineen. Esitys käynnistyy hitaasti pitkällä sanattomalla jaksolla, jossa asunnon asukkaat hiljalleen heräävät aamutoimiin.
Viipyilevässä tavallisuuden kuvauksessa on jotain, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvat, vaikka porvarillisen tärkeilyn sijaan kuvauksen kohteena ovat arkirutiinien takana lymyävä mielenjärkkymisen mahdollisuus ja eksistentiaalinen kauhu.
Seuraavaksi nähdään joukko eri tasoisia episodeja, joissa toden ja fantasian rajat lomittuvat. Niissä lainataan paljon klassisten kauhu- ja splatterelokuvien kuvastoista.
Erityisen hyvin toimii kohtaus, jossa Joonas Heikkisen esittämä hahmo juoksee hidastettuna yksin todellisena kokemansa pedon jahtaamana läpi huoneiston muiden asukkaiden puuhaillessa omiaan. Koko esityksen avainkohtauksena taas voi pitää Peter Weirin Truman Show:n (1998) mieleen tuovaa kohtausta, jossa esityksen taitavasti tehdyt lavasteet ja rekvisiitat paljastuvat dramaattisesti lavasteiksi ja rekvisiitaksi.
Pulmallisemmaksi muodostuu yletön leikittely tekoverellä. Kun splatter on itsessään jonkinlaista eskapistista parodiaa, sen edelleen parodisointi on vaikeaa. Erityisen hankalaa on paljastaa tätä kautta todellisuuden turvalliseksi kokemiseen liittyvä pohjimmainen petos.
Tästä syystä esitys jättää katsojalle itse asiasta vieraantuneen olon. Samalla ilmaan jää kaipaus jostain syvemmältä koskettavasta.
Esitykset Q-teatterissa 18.5. asti
