Esityksen alussa kaikki kolme esiintyjää – näyttelijä Rashidah Aljunied, sirkustaiteilija Vilhelmiina Sinervo ja musiikkiteatterin moniosaaja Marja Skaffari – rypevät lian keskellä epämääräisessä ihmisläjässä. Jossain vaiheessa kuonan ja karvojen keskeltä pistää esiin yksi silmä, joka luo yleisöön uteliaan katseen.
Tässä kohtauksessa kiteytyy Antti Mankosen Teatteri Telakalle ohjaama ja Jukka Toivosen ideoima esitystaideteos Lika. Sen kehollisessa teemastossa ja ilmaisuvälineissä voi nähdä yhteyksiä myös samassa tilassa toissa keväänä nähtyyn Sinervon, Nadja Räikän ja Tommi Silvennoisen teokseen Kärhi, osa 1: Kohtaaminen.
Monityylinen ja -aineksinen Lika sisältää uutteran sotkemisen ja raivokkaan siivoamisen ohella tuhkasta syntymisen riemua, kuoleman roiskeita, zombikävelyä, törkyistä tarinankerrontaa, nuoralla tasapainoilua, alushousuflirttiä, epäpuhtauksissa keikistelyä renessanssihovin hengessä sekä globaalia oman pesän likaamista Michael Jacksonin Earth Songin siivittämänä.
Viitteitä ihmisen suhteesta epäpuhtauteen haetaan myös siitä, mitä laitamme suuhumme tai pukellamme sieltä ulos. Tilaa annetaan myös lacanilaisen psykoanalyysin teorioille siitä, miten mittailemme eritteidemme äärellä oman kehomme rajoja samaan tapaan kuin alkuperäisessä äidistä irtaantumisessamme.
Vaikka ilkikurisen kekseliäisyyden rikastama esitys keikkuu koko ajan kiinnostavasti oman kehoymmärryksemme epämukavuusvyöhykkeillä, ihan kaikki osat eivät tyylilajien sekamelskassa istu parhaalla tavalla toisiinsa. Toisaalta oman tomumajan rajojen äärellä nousevan eksistentiaalisen pakokauhun ruuvia olisi voinut vääntää vielä pari piirua pidemmälle. Silti materiaalisen minuutemme syvin olemus tulee erinomaisen selväksi: liasta olet tullut, ja liaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Esitykset Telakalla 14.4. asti.
