Esittävä taideKirjoittanut Tuomas RantanenKuvat Darina Rodionova

Sinna Virtasen Arakhne kuvaa salaviisaasti elämän erikokoisia valtapelejä

& Espoon teatterin taiteellisesti kunnianhimoiset valinnat tuntuvat löytävän hyvin yleisönsä.

Lukuaika: 2 minuuttia

Sinna Virtasen Arakhne kuvaa salaviisaasti elämän erikokoisia valtapelejä

Arakhne

Sinna Virtanen

& Espoon teatteri 1.11. asti

Katsomo ympäröi areenaa kuin urheiluhallissa. Mittelön alkua estradilla odottavat kolmet kangaspuut vieressään urheilijoiden vesipullot. Pian niiden ääreen saapuu kolme showpainijoiden viittoihin pukeutunutta hahmoa, jotka ryhtyvät kukistamaan toisiaan kutomalla.

Näin alkaa Siina Virtasen & Espoon teatteriin kirjottama ja ohjaama Arakhne. Erikoisesta lähtötilanteesta huolimatta se nojaa vanhaan kreikkalaiseen myyttiin. Siinä Arakhne-niminen kuolevainen voittaa kudonnassa jumalatar Pallas Athenen, joka häviöstään suuttuneena muuttaa edellisen maailman ensimmäiseksi hämähäkiksi. Tuomio on tietenkin meistä ihmisistä epäreilu, mutta jumalat nyt tekevät mitä haluavat.

Ennen starttia meille kerrotaan, että kisassa ei mitata syntyvän kankaan mittaa, vaan kokonaisvaikutelmaa. Tuloskin on ennalta käsikirjoitettu – kuten showpainissa ja antiikin draamoissa tapana muutenkin on. Ottelussa kohtaavat hyvä Babyface (Karim Rapatti), paha Heel (Leena Uotinen) ja omaa kieroa peliään heidän välillään pelaava Tweeneri (Seidi Haarla). Tarinan avainkäänteen luvataan tapahtuvan lopussa, jolloin hyvästäkin tulee paha.

Vaikka kaikki on ennakolta näin selvää, mikään ei sittenkään ole. Kyse ei ole juoninäytelmästä, vaan nyt ollaan astumassa sisälle juonitteluun.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Esityksenä Arakhne on terävä ja monimielinen satiiri aikamme tunnistettavista mikro- ja maksotason valtapeleistä. Suurimman osa ajasta omien omia kangaspuitaan paukuttelevien hahmojen keskinäinen nokittelu tuntuu toistavan niin poliitiikan, työelämän, koulumaailman kuin jopa parisuhdearjen johdattelua, manipulaatiota  ja kiusaamista. Usein kaksi liittyy kolmatta vastaan kuin Jean-Paul Sartren Suljetuissa ovissa – tai vaikka sitä varioineessa Akse Pettersonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä.

Esimerkiksi kun Heel jää kiinni Babyfacen kangaspuiden sabotoimisesta partakoneen terällä, kuulemme loputtoman virran kaunopuheisia meriselityksiä, jotka ovat kuin pikkuvalheesta tai vakavasta ihmisoikeusluokkauksesta kiinni jääneen ja siitä uhriutuvan mulkeropäättäjän suusta.

Esityksen ytimessä on Leena Uotisen pitkä monologi, jossa hänen Heel-hahmonsa kertoo Arakhnen myytin todistaen erityisesti sitä, miten kuolevaisen epäoikeudenmukaista rangaistusta seuraavat puolijumalat eivät mitenkään tohdi puuttua näkemänsä. Tämä on se valinta, jonka äärellä kaikki olemme keskellä vääryyttä pullollaan olevaa maailmaamme. Riittääkö, että tunnistamme kansanmurhan ja rasismin vai pitäisikö meidän myös nousta itse tekemään jotain asialle silloin kun se vielä on mahdollista?

Tässä suhteessa hahmoista ehkä kiinnostavin on Tweeneri, jolla pelivaraa tuntuu olevan kilpailijoitaan enemmän, mutta joka silti ajautuu käyttämään oma asemaansa lähinnä juonitteluun, kiristämiseen ja yleensä itsensä korostamiseen. Esitys tuntuu esittävän väitteen siitä, että hyvän ja pahan välinen keskitie ei ole se eettisesti oikea ratkaisu.

Ei liene sattumaa sekään, että Arakhne on Teatteri Takomossa esitettävän AntiG:n rinnalla jo toinen syyskauden esitys, jossa ajankohtaisen vallankäytön symbolista muotoa haetaan showpainista. Kumpaakin tuntuu ohjaavan tulkinta siitä, että meitä hallitsevien valtarakenteiden manööverit ovat karnevalisoituneet ja muuttuneet jo jonkinlaiseksi ennalta käsikirjoitetuksi väkivaltaviihteeksi.

Kilpailijat saapuvat areenalle näyttävissä showpainiviitoissaan.

Sinna Virtanen tunnetaan nimenomaan esittämisen muotoa luovan inspiroivasti höykyttävänä teatterintekijänä. Esimerkiksi taannoiset merta ja sitä kautta maailmassa olemista tutkineet Asphodelin niityt ja Swell veivät yleisön konkreettisesti meren äärelle. Yhdessä Jussi Sorjasen kanssa Viirukseen tehty Versailles oli puolestaan vähäsanainen ja häkellyttävän fyysinen tutkielma vallasta ja sen edessä matelemisesta.

On upeaa nähdä, miten Arakhnen kaltainen muodoltaan vaativa esitys täyttää keskellä viikkoa teatterin viimeistä katsomopaikkaa myöten. Yhtä riemastuttavaa oli tehdä sama havainto myös edellisenä viikonloppuna albanialaistaustaisen Mario Banushin yhtä lailla omaperäisellä teatterikielellä toteuttaman äitiystutkielma Mamin kohdalla.  On selvää, että jotain & Espoon teatterissa tehdään nyt oikein.