En voi yhden lukukerran jälkeen väittää täysin ymmärtäväni mistä tässä kirjassa on kyse. Runeberg-palkittu REC on vaikuttava, vaikkakin haastava lukukokemus. On harvinaista havahtua kirjaa lukiessa ajatukseen, että se pitäisi lukea toisen kerran. Kirjalta nimittäin puuttuu selkeä juonirakenne, ja romaani rikkoo kerta toisensa jälkeen perinteisen kerronnan tapoja.
REC on kuin eräänlainen taidenäyttely tai tila, joka koostuu erilaisista huoneista (luvuista) ja ne on jaettu kahteen kerrokseen (osaan). Ensimmäiseksi kerrokseksi nimetty kirjan alkupuolisko kertoo kahden pojan, Lucasin ja Colen, ystävyydestä ja sitä alati rikki repivästä jännitteestä. Tämän lisäksi on vielä Colen kaksoisveli Nik. Mikäli häntä on edes olemassa.
Toinen kerros on tyystin erilainen kuin ensimmäinen. Siinä keskitytään kuvaamaan nimetöntä itäeurooppalaista kaupunkia johon aikuinen Lucas matkustaa tapaamaan Colea. Tässä kerroksessa sivuhenkilöistä tulee päähenkilöitä ja näkökulma vaihtuu mutta kovinkaan helppoa tätä ei ole selittää. Huoneisiin voi kuitenkin aina palata ja kerrosta vaihtaa.
Kirjan yhtenä isoimpana teemana on teoksen nimensä mukaisesti tallentaminen. Siinä tarkastellaan maailmaa kameran linssin läpi: joko kirjan keskeiset henkilöt valokuvaavat tai heitä kuvataan. Valokuva ei kerro aina koko totuutta, vaan esittää tiukasti, ja usein harkitusti, rajatun näkökulman. Näin lukijasta tulee pikemminkin tarkkailija, kuin kaiken yläpuolella oleva tietoinen jumalolento. Välillä lukeminen tuntuu siltä, kuin katsoisi valokuvia negatiiveista. Periaatteessa kaikki on esillä, mutta kuva näyttää väärältä tottumattomalle.
Marisha Rasi-Koskinen: REC
S&S 2020. 648 sivua.
