Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta
Michael Baran
Kansallisteatteri (16.5.2026 saakka)
Taiteen avulla voi tarttua ajankohtaisiin ja moraalisesti moniulotteisiin aiheisiin tavoilla, joita vaikkapa journalismi tai tutkimus ei koskaan tavoita. Siksi sitä tarvitaan kipeästi, ja siksi tutkijatkin käyvät teatterissa.
Erityisesti tietysti kiinnostavat aiheet, joita miettii jatkuvasti ja jotka ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä. Siksi olikin ilahduttavaa, että Michael Baranin Kansallisteatterissa kantaesityksensä 3.2.2026 saanut näytelmä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta näytti ottaneen härkää sarvista.
Esittelytekstin mukaan näytelmä kertoo ”lähihistorian julmimmista ja surullisimmista tapahtumista”. Keinona on sarja monologeja, jotka piirtävät esiin niitä kertovien naisten ja heidän läheistensä tarinat.
Kertomukset ovat vahvoja, ja ne imevät mukaansa. Kaikki ei myöskään ole sitä, miltä aluksi näyttää. Mukana oleva käänne on yllättävä.
Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto ja Sofia Smeds tekevät kaikki hyvin vakuuttavaa näyttelijätyötä. Monologit ovat pitkiä ja vuolaita, joskus hengästyttäviäkin, mutta ne kantavat.
Myös näyttämön tunnelma on loihdittu pahaenteisen arvoitukselliseksi. Jatkuvasti mukana kulkeva pianomusiikki ja siihen nivoutuvat tarinat luovat kutsuvan ja surumielisen taustan. Kaiken yllä leijuu rikki räjäytetty betonikupu. Vai onko se sittenkin Rautakupoli?
Mutta mikä on tämä lähihistorian julmin ja surullisin tapahtuma, johon näytelmän hahmojen tarinat kietoutuvat? Sodan ja rakkauden vuosien kohdetta ei varsinaisesti nimetä. Esittelyssä muotoilu on ”Israel–Palestiina-tilanne”. Tämä kertoo paljon.
”Tilanne” näyttäytyy ahdistavana. Yksi tarina tapahtuu pohjoisesta tulevan rakettitulen katveessa. Se vaivaa israelilaisia, jotka joutuvat lähtemään kodeistaan. Myös etelän silmitön tappaminen tulee iholle. Sen uhreina on israelilaisia. Myös kuolleet palestiinalaiset mainitaan. Mainitaan sekin, että heitä on tapettu hyvin, hyvin paljon.
Esittelyssä muotoilu on ”Israel–Palestiina-tilanne”. Tämä kertoo paljon.
Tilanne on selkeästi vaikea. Se tuottaa tarinan hahmoille tuskaa, jonka kanssa he kaikki kamppailevat tavallaan. Käsikirjoittajakin näyttää kamppailevan. Tilanteesta syytetään nimeltä mainitsemattomien johtajien kyynisiä valintoja. Siitä on haittaa kaikille. Se on monimutkaista, niin kovin monimutkaista. Eihän kukaan sitä haluaisi, mutta tilanne on nyt sellainen.
Kenen tarinoista on lopulta kyse? Kenen kautta seuraamme ”tilannetta”?
Katse on hyvin tuttu, suomalainen, mutta näkökulma on vahvasti Israelin puolella muuria. Se on huoletonta koiranulkoilutusta sekulaarissa Tel Avivissa ja syvää samastumista uskonnolliseen, siirtokunnassa asuvaan juutalaiseen. Se on israelilaisen sekulaarin mielenmaiseman elämistä lapsuudenystävän kautta.
Tarinoissa on myös eurooppalaisen antisemitismin pohdintaa musiikin innoittamana. Tietä holokaustiin viitoitetaan Wagnerista Schopenhaueriin ja sieltä Hitleriin. Pianisti saattaa joillekin tuoda aiheen mieleen jopa ilman rautalankaa. Holokaustin tuominen mukaan ”tilanteen” kehystämiseksi on tietysti iso eikä niin kovin hienovarainen valinta.
Valinta on sekin, kenen tarinoita ei kuulla, keiden joukosta ei odottamattomasti löydetä omaa kaksoisolentoa, lapsuuden parasta ystävää tai serkkua. Palestiinalaisten kanssa on ”tilanne”, mikä on tietysti ikävää. Heistä ovat jotkut israelilaiset alkaneet puhua rasistisella tavalla, mikä on sekin ikävää mutta tavallaan ymmärrettävää. Kun on tämä tilanne.
Mutta hetkinen, kyllä hekin näkyvät. Yksi tarinoista sivuaa suomalaista lääkäriä, joka jättää lapsensa ja lähtee pikaistuksissaan Gazaan pelastamaan maailmaa. Toisaalla on sisäistä tuskaa poteva kirjoittaja, joka miltei pakenee Gazan saartoa voimattomasti uhmaavaan flotillaan.
Palestiinalaiset ovat näissä äänetön subjekti, uhri ja pelastamistyön kohde. Motiivi on tekijöiden sisäinen. Flotillaan lähteneen suulla haukutaan ”sionistisen sorron mekanismit ja niiden militaristinen, kolonialistinen ja fasistinen luonne”, mutta kyse on lopulta performanssista, tyhjistä fraaseista. Parin viikon reissulta kotiin palannut hymyilee seikkailunsa onnistuttua. Elämä voi jatkua.
Virtahepo keskellä huonetta on Gazan kansanmurha.
Miksi näkökulmia ei sitten voisi valita näin? Voi tietysti. Israelilainen kärsimys ja kipuilu on samastuttavaa ja siihenkin pitää samastua. Suomalainen katse taas on selkeästi suomalaiselle yleisölle kiinnostava.
Näkökulma ohittaa kuitenkin niin vahvasti tilanteen toisella puolella oleva ihmiset, että sitä voisi epäillä tietoiseksi karikatyyriksi. Onko sittenkin kyseessä yhteiskunnallinen kritiikki, jossa kollektiivinen hiljaisuus, vaivaantuneisuus ja hämmennys kansanmurhan edessä piirtyy näkyviin kiinnostavalla tavalla? Valitettavasti ei näytä siltä. Virtahepo keskellä huonetta on Gazan kansanmurha. Sen kuvastoa vilkaistaan, mutta ei katsota kohti.
Hoitokoirakin on lopulta samaistuttavampi, kuin amputoitavat palestiinalaiset telttasairaalassa. Tämä on myös meille vaikeaa, on liberaalin israelilaisen ääni. Älkää tuomitko. Mekin kärsimme, ja te olette me. Muistakaa holokausti, sanoo pianisti. Eikö kaikki olekin lopulta kovin monimutkaista, sanovat kaikki muut.
Onhan elämä monimutkaista. Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta kuitenkin nostaa kätensä pystyyn tämän monimutkaisuuden edessä. Se ei uskalla mennä etuoikeutetussa kipuilussaan alkumetrejä pidemmälle. Virtahepo jää olohuoneeseen. Se on tosin löytänyt sieltä varsin mukavan asennon jo pitkän aikaa sitten.
Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija.
