Keltainen kuningas

H.P. Lovecraft, Robert W. Chambers, Aarne Linden & Joona Tuoriniemi

Teatteri Toivo

Parin kivenheiton päässä Paavalinkirkosta, Helsingin Hermannin pienteollisuusalueelta löytyy vuonna 2007 perustetun Teatteri Toivon kotinäyttämö. Sen syysohjelmistoon kuuluu muun muassa Aarne Lindenin ohjaama ja hänen yhdessä  Joona Tuoriniemen kanssa kirjoittama Keltainen kuningas. Se perustuu Robert W. Chambersin ja H.P. Lovecraftin teoksissaan aukaisemiin latuihin.

Näytelmän otsikko viittaa Chambersin teokseen King in Yellow (1895) ja siinä esiintyvään Hastur-hahmoon, jota H.P.Lovecraft seuraajineen työsti osaksi tunnettua Cthulhu-mytologiaansa. Tämän myllyn läpikäynyt Hastur vaikuttaa olevan jonkinlainen maailmallisen epäjärjestyksen hirviömäinen henkilöitymä, jota kutsutaan ”Keltaiseksi kuninkaaksi” sen esiintyessä likaisen keltaisiin kääreisiin ja kaapuihin kääriytyeenä.  Sellaisena se nähdään nytkin.

Näytelmän kolme nuorta taitelijaa elävät absintin ja krapuloiden rytmittämää boheemielämää 1930-luvun Pariisissa. ”Irstailevan sodomiitin” maineessa oleva taidemaalari Richard Upton Pickman (Joona Tuoriniemi) hallitsee isänsä suhteilla hankkimaansa asuntoa, jossa maalaa ja simputtaa malliaan ja rakastajaansa säveltäjä Erich Zannia (Ville Kääntä). Asunnon sohvalle muuttanut virkaheitto kirjailija Randolph Carter (Olavi Karvonen) ryhtyy aiemman hätävarasenttailunsa sijaan työstämään näytelmää asunnosta löytyneiden, itsemurhaan päätyneen aikaisemman asukkaan kesken jääneiden kirjoitusten pohjalta.

Carteria tuntuu koukuttavan lähteensä maininnat siitä, että historian hämäristä asti on ollut olemassa näytelmä, jonka toisen näytöksen nähtyään ihmiset menettävät järkensä.

Lovecraftinsa hyvin tuntevan Lindenin ohjaus lähtee verkkaisesti liikenteeseen henkilöiden suhteiden avautuessa viipyillen ja keskushahmo Carterin mielenterveyden horjumisen näyttäytyessä vain ajoittaisina vihjeinä. Toisessa näytöksessä jännitys tiivistyy portaittain kunnes Carter juuttuu hulluuden luuppiinsa, josta ainoa pakotie näyttää johtavan vain lopulliseen hämärän puolelle astumiseen.

Onnistuneen esityksen teho ja tenho perustuu siihen, että siinä uskalletaan nojata vanhojen klassikkojen filosofis-psykologiseen ihmiskuvaan ja tunnelmaan sen sijaan, että ajauduttaisi hötkyilemään pelästyttämiseen tai pelotteluun liittyvillä tehokeinoilla. Erityisen hyvin toimii näyttämöllistetty kuvaus siitä, miten todellisuus ja järkkyneen mielen sisäiset liikkeet sekoittuvat.

Esityksen voi halutessaan tulkita burnoutin ja alkoholismin kuvauksena. Lovecraftilaisessa syvyysperspektiivissä siinä näyttäytyvä kauhu liittyy kuitenkin vielä oleellisemmin ihmisen viettien hallinnan menettämiseen pelkoon ja tämän takana luuraavaan eksistentiaaliseen pakokauhuun. On helppo kuvitella ihmisen kohtaavan Hasturin Keltaisen kuninkaan hahmossa jonkinlaisen heijastuman oman ymmärryksensä pohjasta ja rajoista.

Vähemmästäkin tulee hulluksi.