Yhteisöllisyyden manifesti (suom. Riikka Johanna Uhlig)
Sahra Wagenknecht
Särötär 2025, 372 s.
Jos vanha vitsi siitä, että vasemmisto lisääntyy jakautumalla, pitää paikkaansa, saksalaisen Sahra Wagenknechtin vastikään suomennettu teos Yhteisöllisyyden manifesti on täydellinen esimerkki tästä ilmiöstä – sikäli kun Wagenknechtiä voi vasemmistolaiseksi nimittää. Hän on perustanut nimeänsä kantavan populistiseksi kutsutun vasemmistopuolueen, joka vaatii kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan ja kritisoi liberaalia vasemmistoa woketuksesta, elitismistä ja varsinaisen työväenluokan sivuuttamisesta. Tämän lisäksi Wagenknechtin penseä suhtautuminen Ukrainalle myönnettävään aseapuun on herättänyt laajaa polemiikkia erityisesti Saksassa.
Kirjoittajana Wagenknecht hyppii asiasta toiseen ja vetää välillä ainakin suomalaisesta perspektiivistä erikoisen tuntuisia yhtäläisyysviivoja erilaisten poliittisten ilmiöiden välille. Yhteisöllisyyden manifesti on ilmaisultaan aika ajoin vaivaannuttavan kömpelöä, paljolti johtuen siitä, että Wagenknecht sortuu käsitteissään samaan epämääräisyyteen, josta hän syyttää poliittista vastapuoltaan. Wagenknechtin ensisijainen vihollinen vaikuttaa olevan osittain ihan todelliseen ilmiöön perustuva ”kaupunkilainen vasemmistoliberaali”, joka syö vegaaniruokaa, kannattaa ”avointa yhteiskuntaa” (käsite jota hän käyttää sangen löysästi), ajaa sähköautoa mutta silti matkustelee lentokoneella pitkin maailmaa.
Wagenknecht maalailee leveällä pensselillä vasemmistoliberaalin poliittisen identiteetin, joka ”ei ole oikeasti vasemmistolainen eikä liberaali”. Hänen mukaansa nykyvasemmisto pitää viimeisen viidenkymmenen vuoden yhteiskunnallista kehitystä positiivisena eikä lainkaan haikaile takaisin muutaman vuosikymmenen takaisia teollisuustyöpaikkoja.
Vaivaannuttava ulottuvuus Wagenknechtin ajattelussa onkin juuri se, että vaikka hän tunnistaa monia oikeita (ja monia tekaistuja) ongelmia, hän tarjoilee vastaukseksi vaihtoehto-oikeiston löysää identiteettipolitiikkaa sekoitettuna vaihtelevan sosiaalidemokraattiseen linjaan. En voikaan olla pohtimatta, onko angloamerikkalaisten poliitikan mädättänyt liberaali–konservatiivi-jakolinja myös Wagenknechtin ilmeisen tehokkaan populismin käyttövoima. Wagenknechtin pyrkimys ulottaa status quo -politiikan ulkopuolelle jääkin osittain siksi vaillinaiseksi. Hän tarjoilee globalisoidun talouden, myöhäiskapitalismin ankeuttaman yhteiskunnan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen identiteettimurroksessa olleen vasemmiston vastaukseksi vasemmistokonservatismia, mutta päätyy samalla pohjimmiltaan vahvistamaan sekä vaihtoehto-oikeistolaisia että liberalistisia kysymyksenasetteluita ja menee siksi monessa kysymyksessä metsään.
Herääkin kysymys, mitä saadaan aikaiseksi sillä, että kulttuurisotimiseen avataan uusi rintama, joka on kyllä talous- ja energiapoliittisesti orientoitunut, mutta hukkuu pääosin identiteettipoliittisiin kysymyksiin. Juuri tästä syystä Wagenknechtiä voi perustellusti nimittää nimenomaan populistiksi, vaikka kirjan suomenkielisen laitoksen kustantajat Venla Saalo ja Mark Mallon jälkisanoissaan haastavatkin kyseisen leiman.
Wagenknechtin eduksi näen kuitenkin nykyiseltä vasemmistolta puuttuvan julkilausutun antielitismin ja pyrkimyksen ”perinteisen työväenliikkeen” synnyttämiseen. Wagenknecht puhuu myös nähdäkseni oikealle yleisölle, eli usein modernilta vasemmistolta huomiotta jääville “duunareille”. Hän ei kuitenkaan kykene tarjoamaan vakavampaa poliittista suuntaviivaa sille, miten talousvasemmisto voisi paremmin ojentaa käden myös ”kaupunkiliberaalin” kuplan ulkopuolelle. On myös otettava huomioon, että kyseessä on kampanjoivan poliitikon teos, minkä takia teosta kannattaa lukea ensi kädessä reaalipoliittisena retoriikkana, ei puhtaan analyyttisenä katseena nykypolitiikan tilaan.
Wagenknechtin tarjoama vaihtoehto rakentuu osittain keinotekoisille vastakkainasetteluille ja osittain heikolle analyysille siitä, miten perinteisen vasemmistopolitiikan ydinkäsitteet, kuten työ, määrittyvät. Wagenknechtiä kannattaa kuitenkin lukea ja seurata poliittisena hahmona ymmärtääkseen yhden reaktion suurvaltapolitiikan, energia ja talouspolitiikan ja ympäristöstökriisin riepotteleman Euroopan lähihistoriaan – olkoonkin, että Wagenknechtin väitteisiin kannattaa suhtautua vähintään samalla skeptisyydellä kuin kenen hyvänsä muunkin poliitikon puheisiin. Wagenknechtin teos jättää miettimään, eikö olisi viisaampaa etsiä yhteistä maata, jolta ponnistaa ylikansallista talouskoneistoa vastaan, sen sijaan, että rakentaa jakolinjoja sinne, jossa niitä ei enempää tarvitse.
