Olen yhä täällä
Walter Salles
★★★★★
Sielukas näyttelijä Fernanda Torres hallitsee tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Eunice Paivana, Brasilian entisen kongressiedustajan puolisona ja suurperheen äitinä. Eräänä tammikuisena aamuna vuonna 1971 Brasilian sotilasdiktatuurin väkivaltakoneisto nielaisee Rubens Paivan (Selton Mello).
Poliisit pakenevat vastuuta, eikä kukaan heistä suostu kertomaan Eunice-vaimolle mitään. Kohta Eunice ja yksi perheen tyttäristä viedään kidutuskeskukseen.
Tytär pääsee vuorokauden kuluttua pois, mutta Eunice Paivaa pidetään vangittuna useita päiviä ja öitä. Häneltä vaaditaan tietoja hänen miehensä tekemisistä ja ystävistä. Kiduttajien ja vanginvartijoiden käsissä Eunice Paiva alkaa ymmärtää, miten koko maata tuhotaan.
ILMAN LAPSIAAN EUNICE Paiva saattaisi surra miestään avoimesti, mutta fasadit on pidettävä kunnossa. Jaettu stressi ei ole pienempi stressi, tuntuu Eunice Paiva ajattelevan, ja sitäpaitsi, kadonneiden kohtalosta puhuminen asettaa kuuloetäisyydellä olevia ihmisiä vaaraan.
Paivan perheen kotikaupungissa Rio de Janeirossa näyttää onneksi nousevan vastarintaa sieltä sun täältä: lasten alakoulun opettaja, samoin kuin suuri osa perheen ystävistä, kapinoivat diktatuuria vastaan.
Walter Sallesin teos voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Adrian Teijido on kuvannut teoksen naamioiden sen hienosti dokumenttielokuvaksi.
Alkupuolella soivat ajan kuuluisin poppi Marc Bolanista Serge Gainsburgiin ja Jane Birkiniin (Je t’aime… Moi non plus), lapset tanssivat ja yleisönkin tekee mieli laulaa mukana. Elokuva hehkuu värejä, rakkautta, Rion kuumuutta ja meren sineä, mutta kohta Paivien perheen maailma muuttuu hämäräksi ja tuskalliseksi.
OLEN YHÄ TÄÄLLÄ kertoo, kuinka diktatuuri yrittää rikkoa ihmisten välisen solidaarisuuden, taistelutahdon ja mielenterveyden – mutta turhaan. Kaikki eivät tule hulluksi.
Kun perheen kotiin tunkeutuneet iskujoukot vetävät verhot Paivien talon ikkunoiden eteen, pimeys laskeutuu myös päähenkilöiden ja katsojien mieleen. Elokuvan visuaaliset yksityiskohdat erityisesti Carlo Contin lavastuksessa ja Cláudia Kopken puvustuksessa ovat läpeensä hiottuja ja tarkkoja.
Vaikka elokuva on selkeästi lähimenneisyyteen sijoittuva, silti sen viesti on juuri nykyihmiselle vahva: Voisiko tämä tapahtua uudestaan? Voisivatko muutkin maat, vaikka kenen tahansa katsojan kotimaa, vajota diktatuuriin?
Voisi tapahtua ja voisivat vajota. Siksi tarvitaan todellisia sankareita, sellaisia kuin Eunice Paiva.
