Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä
Francis Lawrence
Elokuvateattereissa nyt.
★★★★
Tyranninen diktatuuri, fyysinen luokkajako ja julmaa vallankäyttöä. Millaista olisi elää maailmassa, jossa ihmishengen arvo riippuu täysin siitä, mille vyöhykkeelle on syntynyt? Tavallisilla ihmisillä ei ole ihmisoikeuksia, ja kaikki pääkaupunki Capitolin hallintoa missään muodossa kritisoivat on oikeus tappaa.
Suzanne Collinsin kirjoihin perustuvissa Nälkäpeli-elokuvissa eletään nykyisten Yhdysvaltojen maaperällä sijaitsevassa totalitaristisessa poliisivaltio Panemissa. Uusin osa, Francis Lawrencen ohjaama Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä sijoittuu ajassa 64 vuotta ennen aiemmin ilmestyneitä osia ja kertoo Panemin tyrannisen presidentin Coriolanus “Coryo” Snow’n (Tom Blyth) nuoruudesta. Kymmenen vuotta aiemmin päättynyt sisällissota on vienyt häneltä perheen sekä omaisuuden. Nuori Coryo valitaan herttaisen mutta tomeran vyöhykkeeltä 12 tulevan Lucy Gray Bairdin (Rachel Zegler) ohjaajaksi kymmenennessä vuosittaisessa Nälkäpelissä. Coryo ja Lucy rakastuvat.
Päällimmäinen kysymys katsojan mielessä on, täyttääkö uusi Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä – elokuva odotukset suhteessa edellisiin elokuviin.
Viime vuosikymmenellä ilmestyi yhteensä neljä Nälkäpeli – elokuvaa: Nälkäpeli (2012), Vihan liekit (2013), Matkijanärhi I (2014) ja Matkijanärhi II (2015). Niissä kaikissa seikkailee Jennifer Lawrencen esittämä Katniss Everdeen; nuori tyttö kaivostyöläisten vyöhykkeeltä 12, jossa ihmiset näkevät nälkää. Joka vuosi jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi poika ja yksi tyttö raakaan ja luonnottomaan Nälkäpeliin taistelemaan elämästään. Katniss ilmoittautuu vapaaehtoiseksi siskonsa Primin puolesta. Kaikkien yllätykseksi Katniss voittaa pelin ja hänestä tulee Capitolia ja presidentti Snow’n tyranniaa vastustavan kapinan symboli, Matkijanärhi.
Muuhun sarjaan nähden Balladi laululinnuista ja käärmeistä on irrallinen, ja tunnetta vahvistaa se, että yhtään tuttua naamaa ei ole näköpiirissä. Muutos on todella radikaali varsinkin elokuvien uskolliselle ja vankalle fanikunnalle, ja onkin melkoinen riski tehdä saman nimen alle täysin erilainen elokuva. On siis järkevä ratkaisu palata ajassa niin paljon taaksepäin, että yksikään tutuista nuorista hahmoista ei ole edes syntynyt vielä. Näin poissaolo tuntuu loogiselta.
Vaikka uusi osa on muutoin itsenäinen elokuva, se on säilyttänyt Nälkäpeli-sarjalle tyypillisen ja olennaisen ankean mahtipontisen visuaalisuutensa, johon kuuluu sodanjälkeinen uudelleenrakennettava Capitol ja harmaat, tuhoutuneet vyöhykkeet. Mielestäni tämä jaettu visuaalisuus on hyvin olennainen elokuvasarjan jatkuvuuden kannalta. Rivien välistä voi löytää aiempiin elokuviin viittaavia yksityiskohtia, kuten Snow’ta symboloivat valkoiset ruusut tai The Hanging tree -laulun.
Elokuva tutkii, miksi Snow’sta tuli niin radikaali ja samalla pelokas diktaattori, joka päätyy hirveisiin tekoihin? Sisällissodan aikaisten kokemuksiensa vuoksi hänelle on kehittynyt vankka tarve suojella itseään ja perhettään jopa väkivalloin. Kun kaikessa on kyse eloonjäämisestä, moraaliset säännöt väistyvät. Snow’n kokemukset vaikuttavat myös kaikkiin moraalisiin valintoihin, joita hän aikuisena joutuu tekemään.
Snow’n hahmosta nousee esiin uusia piirteitä. Aiemmin hän vaikutti lähinnä itsekeskeiseltä, vahingoniloiselta ja kylmältä hahmolta, jota kohtaan oli mahdotonta kokea empatiaa. Tämä elokuva kuitenkin herätti myötätunnon Snow’ta kohtaan. Hän oli vain pieni ihminen suuressa maailmassa, joka halusi ainoastaan selviytyä ja huolehtia perheestään.
Konseptina Nälkäpeli on kyseenalainen. Elokuvasarjassa lapset tappavat toisiaan televisiossa ja aikuiset hurraavat kotisohvilla lyöden vetoa oman suosikkinsa puolesta. Sillä sekunnilla, kun lapsen nimi nostetaan arvontakulhosta, hän ei enää ole lapsi tai ihminen. Hänestä on tullut pelinappula.
Herää kysymys, miksi ihmiset katsovat sarjan leffoja ja ylipäätään dystooppisia elokuvia? Miksi he rynnivät elokuvateattereihin katsomaan turmeltua tulevaisuutta? Teos, jossa kuvataan jotain näin julmaa, tarvitseekin jonkin syvemmän viestin perustelemaan olemassaoloaan.
Coriolanus Snow sanoo nälkäpelin muistuttavan ihmisiä siitä, että koko maailma on todellisuudessa taisteluareena. Oma todellisuutemme on onneksi vähemmän mustavalkoinen, mutta Nälkäpeli on muistutus siitä, mitä voi tapahtua vallan keskittyessä liikaa. Valloilleen päässeen totalitarismin uumenista on vaikeaa kammeta ylös.
Tietyllä tavalla elokuva heijastaa esimerkiksi nykypäivän Yhdysvaltojen vastakkainasettelua. Kapinalliset vastaan Capitol, demokraatit vastaan republikaanit. Nälkäpelin maailma tulee siis lähelle, mutta onnistuu kaikessa hirveydessään samalla pysyttelemään epätodellisen tuntuisena ja kaukaisena.
On myös niin, että kaikki tuntematon on pelottavaa, mutta myös kiehtovaa ja puoleensavetävää. Kun vastauksia ei ole, etsimme niitä kaikilta mahdollisilta tahoilta. Nälkäpeli, jossa on vivahde historiaa, vivahde nykypäivää ja tietenkin vivahde mahdollista tulevaisuutta, antaa ihmisille yhden vastausvaihtoehdon.
Postapokalyptisen elokuvasarjan uusin osa täydentää aukkoja ja antaa uutta perspektiiviä rakastetulle ja suositulle elokuvasarjalle. Samalle se jättää silti sopivan määrän kysymyksiä vastaamatta. Toimisiko vielä kuudeskin elokuva, jossa selviäisi vihdoinkin, miten Snow nousi valtaan vai nähtäisiinkö kenties vielä lisää legendaarista Katniss Everdeeniä? On erityisesti fanien kannalta hienoa, että Suzanne Collins päätti jatkaa ainutlaatuista sarjaansa ja avata rakentamaansa maailmaa täysin vieraasta, mutta tarinaa täydentävästä näkökulmasta.