Vuodet 2002–2017
Kerkko Koskinen
Ultra Bran merkitystä suomalaiselle nykymusiikille ei tule aliarvioida. Yhtyeen kappaleet säveltäneen Kerkko Koskisen merkitys Ultra Bralle on vähintäänkin yhtä suuri.
UB:n vuoden 2017 paluukeikat kesäfestareilla ja joulukuussa Hartwall Arenalla tuntuvat muodostuneen kollektiivisessa hurmoksessaan jonkinsorttisiksi sukupolvikokemuksiksi ainakin omassa sosiaalisessa piirissäni. Itse en ole koskaan suuremmin UB:stä välittänyt. Ei sillä, en minä sitä inhoa, kunhan vaan olen kokenut että meh.
Yhtyeen eläköityminen vuonna 2001 oli sikäli mainio asia, että se taisi vapauttaa Kerkko Koskisen kalenterista aikaa muille projekteille. Niistä olen monista pitänyt suuresti. Nyt Svart Records on julkaissut ansiokkaan kuuden levyn kokoelman, joka kattaa Koskisen uran vuosilta 2002–2017. Paketissa on annettu omat levyt soolotuotannolle, Kerkko Koskinen Kollektiiville, jazz-tuotannolle, elokuvasävelmille sekä iskelmälle. Bonarina mukaan on mahdutettu vielä levyllinen ennen julkaisematonta materiaalia.
Koskisen ansiot ovat ehdottomasti suuren soundin synnyttämisessä. Boksin levyjä kuunnellessa on helppo tunnistaa Koskisen maneereja ja ominaista tyyliä, mutta samalla eri musiikkilajit ovat leimallisen omiaan – hänen soolouransa on riemastuttavan monipuolista. Itselleni läheisintä on jazz-tuotanto, jota on kuultu Ricky Tick Recordsin julkaisemilla levyillä Agatha, Trains & Letters ja Othello.
Erityisesti henkilökohtaisesti melko vieraaksi jäänyt iskelmä jaksaa Koskisen tekemänä innostaa. Varsinkin Katri Helenan tulkitsema ”Elämänlangat” ja Annika Eklundin ”Ole hiljaa ja suutele mua” riemastuttavat kaikessa genreuskollisuudessaan ja häpeilemättömässä lennokkuudessaan.
Ehkä paketin heikoimmaksi lenkiksi muodostuu Koskisen oma laulu, joka ei ole rapsuttanut minua oikeastaan koskaan. Ja vaikka en UB-nostalgiaa tunnustakaan, niin ajoittain sitä huomaa, että monet kokoelman biiseistä voisivat olla suoraan UB:n levyiltä.
Mutta ehkä se UB ei sittenkään ole ihan niin meh.
