Onko se ihmekään, muistisairaus on pian kansansairaus, se koskettaa isoa osaa ikääntyvistä suomalaisista, myös työikäisiä ja heidän omaisiaan. Se koskettaa teatteriyleisöä, monet heistä ovat nähneet tämän läheltä. Mutta he tulivat katsomaan sitä tänäänkin, ja nyt me kaikki katsomme Allia läheltä, hänen hapuiluaan, istumme ihan liki kun hän ojentaa kätensä ja koskettaa. Kosketuksen puutteeseen voi kuolla, hän tietää, mutta Alli ei halua kuolla. Hänellä on ikävä syliä, jonne käpertyä.

Alli harjoittelee alttohuilusonaattia, sinnittelee nuottitelineen ääressä, manaa ja kiroilee nokkahuiluaan. Onko sekään niin ihme, väkeä valuu sisään, istuu rohisten paikoilleen, kiipeilee yläriville. Alli soittelee, kääntyilee välillä, huutelee yleisöön, emmekä enää muista onko hän Kati vai Alli. Emme ehkä ymmärtäisi koska harjoitus loppuu ja esitys alkaa, ellei näyttelijä Kati Outinen kertoisi sitä ihan selvästi: ”Esitys alkaa nyt” hän sanoo, mutta valot eivät himmene tässä olohuoneessa, Alli jatkaa juttuaan siinä meidän edessämme.

On vaikea muistaa. että ollaan teatterissa. Allin on vaikea muistaa missä hän on, ja mitä pitää ottaa mukaan kun lähtee kauppaan. Avaimet nyt ainakin, ja kauppalista ja puhelin, ja jos jotain unohtuu niin voi aina kilauttaa kaverille, Elinalle. Paitsi jos on unohtanut mihin laittoi muistilapun, eikä muista puhelimen pin-koodia ja puhelin jumittuu.

Arki on hankalaa, jos ei muista mitä pitäisi muistaa, ihmisestä tulee sietämätön itselleen ja läheisille. Allin puoliso hermostui ja lähti jo ennen diagnoosia, eikä Alli itsekään ymmärrä miksi mielialat vaihtelevat, miksi hän loukkaa parasta ystäväänsä, hän ei hallitse itseään, sättii ja kiroilee. Alli on hauras ja ponteva yhtä aikaa, päiväperhonen joka uhmaa kadun hyistä kylmyyttä ja jättää yleisönsä katsomoon yksin. Niin moni muistisairas lähtee yksin yöllä pakkaseen ja jää sinne, lapsuuden kesään. Varhaisimmat muistot, ne tärkeimmät, ovat yhä tallella, yhtä tosina kuin isoäidin lämmin villatakki tuolinkarmilla.

– Olet juureton, jos ei ole näyttöä menneisyydestä. Tämä on tässä ja nyt, online-yhteiskunta, jonka verkkojärjestelmissä eletään, sanoo katsomossa istuva Muistiliiton valtuuston puheenjohtaja Pirkko Lahti Kotilieden haastattelussa.

Kun katsomme teatteria emme ehkä muista, että tämä on totta, mutta totta se on. Mistä sitten tietää, että tämä on esitys? Eipä juuri mistään, ellei Outinen muista sitä kertoa: ”Esitys päättyy nyt”.
Elämä jatkuu.

Niin kauas kuin omat siivet kantaa Teatteri Jurkka