Detroit: Become Human
David Cagen missio on videopelien kohottaminen taiteenmuodoksi. Pariisilaisen Quantic Dream -studion perustajan ohjaamat pelit ovat interaktiivisia B-luokan elokuvia, jotka muuttuvat pelaajan tekemien valintojen mukaan. Ne perustuvat taitaviin näyttelijöihin, koukuttavaan rytmitykseen ja valtaviin tuotantobudjetteihin.
Cagen pelit toimivat parhaiten kohtauksissa, jotka pysyvät arjen mikrotasolla. Heavy Rainissa (2010) pelaaja ajaa päähahmon partaa ja pyörittää yksinhuoltajan huushollia. Beyond: Two Soulsissa (2013) siivotaan ennen treffejä, osallistutaan lastenkutsuille ja autetaan synnytyksessä. Uudessa Detroit: Become Humanissa (2018) tiskataan ja työnnetään pyörätuolia.
Vuoteen 2038 sijoittuva Detroit kertoo ihmisten orjuuttamista androideista, jotka alkavat itsenäistyä ja kapinoida. Samalla robottien syrjäyttämät työttömät ihmiset purkavat turhautumistaan androideihin. Kyse on siis ihmisyydestä, tekoälystä, työn tulevaisuudesta ja lajisorrosta.
Pelaaja ohjaa vuorotellen kolmea ohjelmointinsa kyseenalaistavaa androidia. Kotiapulainen Kara hoitaa isänsä kaltoin kohtelemaa pikkutyttöä. Markus-niminen hoiva-androidi nousee robottikapinan johtajaksi.
Ovelaksi asetelma muuttuu sillä, että androidi-etsivä Connor jahtaa kapinallisia robotteja. Pelaaja siis pannaan pelaamaan itseään vastaan. Pääpahiksena ei toimi jokin lukitusti käsikirjoitettu vastustaja vaan pelaajan omat valinnat.
Harmi vain, että Cage on huono käsikirjoittaja ja kliseinen ohjaaja, jonka dramaturginen hienovaraisuus on moottorisahan tasoa. Dialogi on lapsellista, ja useimmat kohtaukset on pakko päättää mahtipontiseen kaahaamiseen ennalta-arvattavilla urilla.
Vielä ongelmallisemmaksi Detroitin tekee pelin tapa kirjoittaa rasismista tunnetun teollisuuskaupungin menneisyys piiloon. Androidien kokema syrjintä on tökerö vertauskuva rodullistettujen todellisuudessa kohtaamasta sorrosta. Pelin juonikuviot ja retoriikka on kopioitu 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeestä, ja mukana on halpa Martin Luther King -jäljitelmä.
Detroit on ristiriitainen sekasotku. Se on yhtä aikaa viihdyttävä, hyvin tuotettu ja täysin typerä.
Jos haluaa pelata paremmin käsikirjoitettuja tarinavetoisia pelejä, valinnanvaraa alkaa olla, kuten indie-draama Life is Strange, kerronnallisesti upea What Remains of Edith Finch, twinpeaksmainen Oxenfree ja juustoisuuttaan itsetietoisesti syleilevä kauhuseikkailu Until Dawn.
Pontus Purokuru
