Starman
Sirkus Suosalo
Kallion kirjaston viereen parkkeeratun sirkusteltan edessä posetiivari veivaa vehkeestään iloisen haikeita säveliä. Jono 350 henkeä vetävään telttaan ulottuu mäkeä alas pitkälle Hakaniemen suuntaan.
Kun yleisö on saatu pakattua tiiviisti telttakankaan alle, sen keskelle saapuu palttoon helmat heiluen lierihattuinen mieshahmo kantaen käsissään kahta kuollutta eläintä. Näistä haikaran hän ripustaa narikkaan ja sammakon pistää poskeensa.
”Tässä oli kyse yhdestä haikarasta. Yhdestä vaivaisesta linnusta. Ei sen kummempaa. Tässä mitään massasukupuuttoja olla järjestämässä!”, avaa tulija ja selittää tappaneensa lintuparan vain siksi, että se kilpailee hänen kanssaan sammakoista.
Näin käynnistyy ympäristötoimittajana tunnetun Juha Kauppisen kirjoittama, Raila Leppäkosken ohjaama ja Martti Suosalon yksin esittämä Starman. Se sai ensi-iltansa elokuun puolessa välissä juuri Kalliossa ja kiertää nyt Suomea osana Sirkus Suosalon ohjelmistoa.
Jo näytelmän alussa seremoniamestarin tehtävän ottavan nimihahmon väitetään olevan avaruudesta saapunut ulkopuolinen häirikkö, joka haluaa sabotoida esityksen propagandistisia pyrkimyksiä. Ainakin hän osoittautuu ihmiskeskeisyyden apostoliksi ja sangen epäluotettavaksi kertojaksi.
Toisena näyttämöllä ääneen pääsee vanhan koulukunnan metsätalousmies. Suosalon luoma isällisen pragmaattinen hahmo käy yksipuolista dialogia kuukkelin kanssa, joka on jättänyt metsäyhtiölle korvaushakemuksen oman kotimetsänsä tuhoamisesta.
Toisenlaista asiantuntijuutta näytelmässä edustaa tiaisia intohimoisesti tutkiva evoluutiobiologi. Pitkässä juhlapuheessaan hän kertoo Herakleitokseen viitaten, mitä eroa on luonnon omalla hitaalla muutoksellisuudella ja ihmisen aiheuttamalla dramaattisella käänteellä. Esiin nousevat myös hänen omat lapsuudentraumansa, jotka ovat johtaneet hänet luonnon tutkimisen lähteille.
Erityisen koskettavassa kohtauksessa eläydytään pidätysputkasta ääniviestejä perheenjäsenelleen lähettävän aktivistin ympäristöahdistukseen. Se nostaa vahvasti mieleen Virpi Suutarin Havumetsän lapset – dokumenttielokuvassa esiintyvien tämän ajan nuorten luonnonsuojelijoiden loputtoman halun ja kyvyn yrittää ymmärtää kaikkia omia vaikuttimia tappiin asti.
Maagisen realismin kehykseen hypätään, kun yleisön keskeltä näyttämölle könyää eläinkunnan puheenvuoroa pitämään tragikoominen varpusen hahmo. Ihmisen ja luonnon välisellä rajavyöhykkeellä elävän, nykyään harvinaiseksi käyneen lajin edustaja tuntuu etsivän positiivista ihmissuhdetta niin tarmokkaasti, ettei tunnista yhteistä etua lainkaan. Tämän todistelun voi tulkita myös niin sanotun tolkun ihmisen sovittelevaksi, mutta samalla ongelmien juurisyyt maton alle lakaisevaksi näkökulmaksi.
Starman on tuoreella tavalla kantaaottavaa teatteria, joka nojaa Suosalon vahvaan eläytymiskyyn ja karismaan. Näytelmän teksti ei saarnaa asiaansa yksioikoisesti, vaan viisaasti se johdattelee katsojaa etsimään itse kaikista hahmoista niiden rajallisuutta ja määrittelemään omaa suhdettaan luonnon tuhoutumiseen.
Tiettyä säätövaraa esityksessä tuntuu jäävän kohtausten välisten siirtymien äärellä. Etenkin Starmanin hahmon ulkopuolisuus ei nivelly aivan kitkatta muiden hahmojen osuuksiin eikä varsinkaan koskettavaan ja Aleksis Kivelle kunniaa tekevään loppulauluun.
Silti juuri Starman on koko esityksen kantava avainhahmo, jonka todellinen viitepiste on paljon enemmän ihmisyyden ytimessä kuin vieraissa kosmoksissa. Itse asiassa sen alta pilkottaa Saatana saapuu Moskovaan -romaanin arkkidemoninen Woland. Samassa hengessä kuin Mihail Bulgakovilla vihtahousu saapuu sekoittamaan totalitaarisen neuvostovaltion poliittisesti korruptoituneet kirjallisuuspiirit, Starman riivaa meitä tämän ajan muka-vapaita kulttuuriyleisön edustajia omassa hiljaisessa tavassamme hyväksyä ympärillämme rehottava rakenteellinen vääryys.
Näytelmän pohjaväreenä kulkee syvä ymmärrys sen kaikkien – jopa varpusen – hahmojen inhimillisyyttä kohtaan. Silti ei haittaisi yhtään, vaikka Suosalo juuri Starmanin kohdalla kaivaisi ehtymättömästä vaihdelaatikostaan vielä pari piirua lisää perkeleellisyyttä.
Esityksen sanoma tiivistyy hetkeen, jossa Suosalo vaatii Starmanina yleisöä yhtymään ihmiskeskeiseen muotoon taivutettuun Katekismuksen uskontunnustukseen. Silloin viimeistään valaistuu, miten epäpyhää on sellainen ihmiselo, joka sahaa oksaa ihmisen itsensä ohella koko muun luomakunnan alta.
Seuraavat esitykset: 23.–25.8 Hartola, 30,8.–1.9. Lievestuore, 3.–8.9. Tampere, Turku. Juha Kauppisen jälkisanoilla varustettu näytelmän teksti on saatavilla myös kirjan (Siltala, 2024) muodossa.
