Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939
suomentaja Marja-Leena Mikkola
☆☆☆☆☆
.
Marina Tsvetajeva (1892–1941) – Kesytön henki, Runoilija, joka ei sallinut minkään taidesuunnan kahlita itseään.
.
Kirjoitti upeaa runoutta vuosina 1906–1941
.
.
Suomentamansa Marina Tsvetajevan runojen valikoiman `Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939` esittelyssä Marja-Leena Mikkola kirjoittaa:
.
”`Mitä on olla nainen ja samalla kiihkeä, traaginen, nerokas runoilija?` Tätä kysymystä Tsvetajeva pohti nuoruuden vuosista lähtien. Hän uskoi henkisyyden valtakuntaan, joka saavutetaan taiteellisen ponnistuksen kautta ja jossa miesten ja naisten ero menettää merkityksensä, samalla kun sukupuoli, gender, katoaa ruumiillisuuden kadotessa.”
.
Mikkolan suomentamassa kirjassa on 77 runoa ja kolme pitkää runoelmaa. Kokoelmassa huomio kiintyy epätasaisuuksiin, sillä ajoittain suomentaja tavoittaa hienolla tavalla Tsvetajevan runoutta hallitsevan sisäisen palon, mutta toisinaan suomentajan kielentaju pettää, esim. vuonna 1916 kirjoitetun runon suomennoksessa Mikkola käyttää niinkin modernia ilmaisua kuin ”turistit”, sana ei millään sovi Tsvetajevan runoon, sivu 95.
.
Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1912–1939, olisi toivonut, että Mikkola olisi perustellut tätä rajaustaan. Miksi siis runoja vuosilta 1940–1941 Tsvetajevan palattua Neuvostoliittoon ei ole kokoelmassa lainkaan? Niiden mukanaolo olisi ollut perusteltua, koska ne poikkeavat ilmaisultaan olennaisesti Tsvetajevan aiemmin kirjoittamista runoista.
.
Kirjan kustantaja Siltala markkinoi kirjaa näin:
.
”Venäjän kirjallisuuden merkittävimpiin kuuluneen runoilijan Marina Tsvetajevan (1892–1941) tuotantoa saadaan vihdoin lukea suomen kielellä. Ylistys, hiljaa! – Valitut runot 1912–1939 -kirjan runot on kääntänyt kirjailija Marja-Leena Mikkola. Suomessa Tsvetajevan nimi tuli aiempaa tutummaksi Riikka Pelon Finlandia-palkitusta romaanista Jokapäiväinen elämämme. Kirjan päähenkilöinä olivat juuri Tsvetajeva ja hänen tyttärensä.”
.
Ikävää, että niinkin arvostettu kustantaja kuin Siltala, sortuu markkinoinnissa pienoiseen huiputukseen, – ”saadaan vihdoin lukea suomen kielellä” – sillä Tsvetajevan runoja on Suomessa julkaistu aiemminkin. Edesmennyt runoilija Hannu Helin teki varsinaisen kulttuuriteon suomennosvalikoimallaan, `Marina Tsvetajeva; Valitut runot`(1997) . Miksi hänen panoksestaan Tsvetajevan runojen suomentajana ja niiden tunnetuksi tekijänä yritetään täysin vaieta? Sattumaa tai ei, mutta Marja-Leena Mikkolan kirjassa on tarkalleen sama määrä runoja kuin Hannu Helinilläkin (77) ja lisäksi samat kolme pitkää runoelmaa; Runoelma vuoresta, Runoelma lopusta ja Uuden vuoden tervehdys. Myös samoja yksittäisiä runoja on molempien kirjoissa melkoisesti. Niinpä suomennoksia on kiinnostavaa vertailla.
.
Myös Neuvostolyriikkaa 3 –kokoelmassa (1978) on julkaistu kaksikymmentä Tsvetajevan runoa, jotka on suomentanut runoilija Aila Meriluoto Natalia Baschmakoffin raakakäännösten pohjalta. Mikkolan suomentamassa kirjassa on joitakin runoja, jotka löytyvät myös Aila Meriluodon suomennoksina.
.
Kirjan alussa on Mikkolan kirjoittama luku `Marina Tsvetajevan elämä ja runous`. Kirjoitus synnyttää hämmennystä ja kysymyksiä.
.
”…on kiinnostavaa tarkastella Tsvetajevan suhdetta Ahmatovaan runoilijana. Ahmatovan kokoelma Valkoinen parvi herättää hänessä suurta ihailua. Kokoelmaan sisältyvä sikermä nuoresta Puškinista kattaa hänen mielestään kaikki elämäkertatutkimukset Venäjän runouden klassikosta.” – näin siis Mikkola sivulla 20. – Mutta, kun Anna Ahmatovan kokoelmassa Valkoinen parvi (1917) ei ole sikermää nuoresta Puškinista eikä edes hänen Kootuissa runoissaan. Ainoastaan Ilta –kokoelmassa (1912) on Tsarskoje Selo –niminen runo, jonka kolmas säkeistö käsittelee nuorta Puškinia, mutta siinäkään kokoelmassa ei ole mitään sikermää.
.
Oudolta ja jotenkin hämärältä vaikuttaa Mikkolan väite, että Tsvetajeva ja teatteriohjaajat Meyerhold ja Vahtangov käyttäisivät luomistyössään samankaltaista tekniikkaa. Näin Mikkola kirjoittaa:
.
”Runosikermien ja suurten runoelmien perustana on ennen kaikkea tajunnanvirtatekniikka. Staattisuuden vastakohtana se on kuin luotu ilmaisemaan tunteita jotka ovat liikkeessä, tulossa joksikin, muuttumassa. Se mahdollistaa elämysten ja kokemusten määrittämisen kommentoimatta niitä. Tarkoituksena on korostaa tietyn sieluntilan kokemisen välittömyyttä, jolloin kerronnallinen niitti perinteisessä mielessä puuttuu. Samaa tekniikkaa sovelsivat samaan aikaan Stravinski musiikissa, Vahtangov ja Meyerhold teatterissa, Balanchine baletissa.” näin siis Mikkola sivulla 36.
.
Ikävää on, ettei Mikkola lainkaan ilmoita lähteitään, koska tuota edellä olevaa väitettä on hyvin vaikea soveltaa Meyerholdiin. Vsevolod Meyerholdin teatterifilosofiasta sekä ohjauksista on olemassa kirjoja, joissa on yksityiskohtaisia selostuksia ohjauksista kuvaliitteineen ja hänen näyttämötoteutuksensa ovat olleet kaukana tajunnanvirtatekniikasta, mihin Mikkola viittaa. Meyerholdin vaikutus maailman teatteriin on ollut vertaansa vailla. Monet merkittävät teatteriohjaajat kuten esim. Bertolt Brecht, joka tunsi Meyerholdin teatterin ovat tunnustaneet Meyerholdin esikuvakseen. Hän vaikutti myös maailman elokuvataiteeseen, koska Sergei Eisenstein oli hänen oppilaansa. Meyrhold otti ohjauksissaan käyttöön myös montaasin. Lähes kaikki Brechtin myöhemmin käyttämät keinot löytyvät jossain muodossa Meyerholdin ohjauksista. Boris Zingerman kirjoittaa neuvostoteatterin vaikutuksesta maailman teatteritaiteeseen ja erityisesti Bertolt Brechtiin:
.
”Meyerholdilla on ollut kunnia keksiä eräitä eeppisen teatterin ratkaisevia ideoita. Hän kehitti eräitä tämän teatterityylin ja –suunnan yleisperiaatteita (metaforista koostuvan esityksen joka kohdistuu ensisijaisesti katsojan tietoisuuteen ja joka saa hänet katsomaan uudella tavoin vieraannuttamalla arkisesta maailmasta, näyttelijän joka esittää luomaansa näyttämöhahmoa jne.) ja myös eräitä sen keinoja – julisteet ja otsikot jotka edeltävät ja kommentoivat erillisiä episodeja, laulut joita näyttelijä esittää toiminnan aikana ja jotka vieraannuttavat juonesta jne. (Zingerman, Boris: Korifei sovetskoj režissury i mirovaja scena.- Voprosy teatra 70. Sbornik stat`ej i materialov. Moskva 1970, s. 100).
.
Tajunnanvirtatekniikka ei sovellu myöskään teatteriohjaaja Jevgeni Vahtangovin työskentelyyn, sillä Vahtangov sovelsi ja kehitteli ohjauksissaan vieraannuttamisen metodia.
.
”Vieraannuttamisen käsitteen oli luonut 1910-luvulla pietarilainen formalisti ja kirjallisuuden teoreetikko Viktor Šklovski, hänen teoriansa mukaan todellisuuden kokeminen ja vastaanotto oli automatisoitunutta. Taiteen tehtävä on luoda uusia keinoja ja niiden avulla saada lukijat luopumaan kaikesta vakiintuneesta, rutinoituneesta kokemuksesta. Šklovski loi käsitteen ostranennije (`oudoksi tekeminen`, venäjän sanasta strannyi eli `outo`… Käsitteellä Šklovski painotti taiteen kykyä kuvata maailmaa outona, omituisena ja ikään kuin lapsen silmin nähtynä, ensi kerran koettuna. (Venäläisen kirjallisuuden historia, 2011, 447) – Tätä teoriaa Vahtangov siis sovelsi omassa teatterissaan, eikä sillä ole mitään tekemistä tajunnanvirtatekniikan kanssa.
.
Esimerkkinä Vahtangovin Prinsessa Turandot –näytelmän ohjaus 1922, kyseessä on 1700-luvulla eläneen italialainen kirjailija Cozzin näytelmä.
.
´Kun esitämme Turandot -näytelmän, meidän täytyy kuvitella olevamme italialaisia 1700-luvun Commedia dell`arten näyttelijöitä, jotka esittävät Turandotia. Mutta samalla kun me esitämme italialaisina Commedia dell´arten näyttelijöinä Cozzin Turandotia, katsomme itseämme 1920-luvun ihmisten silmillä sivusta, ivailemme itseämme yhdessä yleisön kanssa, jolle esitämme näytelmää. Me esitämme Cozzin näyttelijöitä ja Cozzin tekstiä, mutta me olemme samalla nykyaikaisia ihmisiä, jotka laittavat omat korostuksensa teokseen ja näyttävät sen myös yleisölle. Tätä sivusta katsovaa, kritisoivaa asennetta Vahtangov korosti.
.
Straviskista sen verran, että hän sai koko 1900-luvun musiikin kuulostamaan omalta musiikiltaan, ei siihen riitä Mikkolan tarjoama tekniikka.
.
Sivulla 76 Mikkola kirjoittaa Tsvetajevan ja Ahmatovan tapaamisesta Moskovassa 1941 ja mainitsee, ettei ”Ahmatova koskaan julkaissut lupaamaansa muistelmaa tuosta tapaamisesta.” Kuitenkin Ahmatova on muistelmissaan lyhyesti kirjoittanut heidän kohtaamisestaan.
.
Mutta kaikkein oudointa Mikkolan kirjoituksessa on Tsvetajevan elämäkertaluvun loppu:
.
”Runoilija, joka auliisti omisti runojaan muille, ei itse elämänsä aikana saanut kuin yhden omistuksen, tosin suurenmoisen: Rilken elegian.” sivu 78.
.
Ja kuitenkin kirjassa, `Osip Mandelstam: Kivitauluoodi. Runoja.` Valikoinut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola (1997), on Mikkolan suomentama Mandelstamin runo Marina Tsvetajevalle (1916). Kuinka tekijä voi unohtaa oman kirjansa sisällön? Saman runon on suomentanut myös Aila Meriluoto, kirjassa Neuvostolyriikkaa 3. – Myös Anna Ahmatova ja Boris Pasternak omistivat Marina Tsvetajevalle runoja.
.
Marina Tsvetajevalle
.
Reen pohjalla olkia, suojana niinimatto,
liian lyhyt ja kohtalon merkitsemä –
niin ajoimme Varpusvuorilta tuttuun kirkkoon
halki suunnattoman suuren Moskovan.
.
– – – – – – – – – – – –
.
Taivaanrantaan nousi mustien lintujen parvi
ja sidotut käteni alkoivat puutua:
tsarevitšia viedään, ruumis on kauhusta jäykkä.
Veriruskeat oljet tuleen tuikattiin.
.
suomentanut Marja-Leena Mikkola (Osip Mandelstam; Kivitauluoodi 1997)
.
Kuten edellä kirjoitin Hannu Helinin ja Marja-Leena Mikkolan suomentamissa kokoelmissa on runsaasti samoja runoja, näyte kummaltakin samasta runosta.
.
Hannu Helin
Säkeitä Moskovasta
suomennettu 1997
.
Ympärillä on pilviä
kupoleita ympärillämme:
Moskovan yllä
miten paljon on käsiä!
Kohotan sinut korkeuksiin,
taakka parhain,
kyläpahaseni arvoton!
– – – – – – – –
Sinun vuorosi tulee:
sinä tyttärellesikin
luovutat Moskovan
katkerana ja hellästi.
Unta rikkumatonta nukun minä,
soidessa kellojen, aamuruskossa
Vagankovon kirkkomaan.
31. maaliskuuta 1916
.
Marja-Leena Mikkola
Säkeitä Moskovasta
suomennettu 2017
.
Pilvet – ympärillä –
kupolit – ympärillä –
kädet ulotan
ylle Moskovan,
sinut kohotan.
käsin kannatan,
kevyt taakkani,
kallis taimeni!
.
– – – – – – – –
.
Tulee vuorosi:
tyttärellesi
annat Moskovan
käsin katkerin,
käsin kaipaavin.
Minun osani –
lepo rauhassa,
kellon soitossa,
.
aamun noustessa
Vagankovossa.
.
31.3.1916
.
* * * * *
.
Lopuksi Mikkolan suomentama Marina Tsvetajevan upea runo.
.
Esi-isistäni muuan oli viulunsoittaja,
hevosmies ja vielä varaskin.
Siksikö olen luonnoltani vaeltelija
ja hiuksissani tuulen tuoksua?
.
Eikö hän vankkureista varastanutkin
minun kädelläni aprikooseja,
se kohtalooni syyllinen, kyömynenäinen,
tummakulmainen, viulunsoittaja?
.
Hampaissaan pyöritteli villiruusua
ja kummasteli kyntömiehen työtä.
Ei ollut hyvä toveri, ei luotettava,
mutta rakastaja – hellä, kiihkeä!
.
Rakasti kuuta ja helminauhoja
ja piippuaan – se esi-isäni,
jokaista naapuruston naista rakasti.
Luulen että hän oli – pelkuri.
.
Kolikosta oli pirulle myynyt sielunsa,
ei siksi kirkkomaalla öisin liikkunut.
Ja varmaankin hän saappaanvarteensa
oli terävän veitsen työntänyt.
.
Kadunkulman takaa hän joskus loikkasi
kuin keltasilmä kissa, notkea…
ja jostain syystä minäkin nyt ymmärrän,
että hän – ei soittanutkaan viulua!
.
Ei mikään ollut hänelle tärkeää,
kaikki oli vain menneen talven lunta.
Sellainen hän oli – viulunsoittaja!
Sellainen runoilija tuli minusta.
.
18.6.1915
.
* * * * *
.
.
Arvostelun kirjoittaja on kirjallisuuden- ja teatterintutkija
.
Marina Tsvetajeva; Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939
Suomentaja; Marja-Leena Mikkola
Kustantaja; Siltala (2017)
.
