Näyttämö on aaltopellistä tehty lentokonehalli, jonka tilasta ison osan vie Urho Kekkosen kuvalla koristeltu pienkone. Esitys alkaa pitkällä kohellusjaksolla, jonka kuluessa tipottain hahmottuu lähtötilanne. Alkamassa on askarteluleiri, jonka vetäjät ovat musiikkiliikemies ja Arja Saijonmaan keikkamanageri Hana Häkkänen (Elina Knihtilä) ja askarteluliike Anu´s Universumin omistaja Anu Häkkinen (Pirjo Lonka). Molemmat ovat ympäripäissään.
Muut leirille osallistuvat ovat Kuopion kaupunginteatterin narikasta Eduard Uspenskin Takuumiehet-näytelmän käeksi ja rotaksi päätyneet Markku Onttonen (Lotta Kaihua) ja Antero Jokinen (Miko Kivinen) sekä samaiseen teatteriin Shafferin Amadeus-näytelmää sovittava Eero Ritala, jota esittää Eero Ritala itse. Joukkoa täydentää Alex (Jonnakaisa Risto), joka on yhtä aikaa lentokonehallissa majaileva papukaija ja lähinnä Marilyn Mansonilta näyttävä korea rokkimimmi (sukupuoli mainitaan), joka ei elämässään ole löytänyt omaa ääntään kaikkien muiden matkimisen keskellä.
Tämä kööri täydennettynä vielä Henrik Anderssonin esittämällä Anun pojalla Eetulla vetää nupit kaakossa seuraavat kolme tuntia tragikomedian ja farssin tyylilajeissa. Käsiteltäväksi päätyy taiteellisen kriiseilyn ohessa muun muassa parisuhteisiin, päihteisiin, läheisriippuvuuteen, yksinäisyyteen, masennukseen ja jopa itsetuhoisuuteen liittyviä pulmia.
Kyseessä on Leea Klemolan ja Rosa-Maria Perän tekstiin perustuva ja edellisen Q-teatterille ohjaama Minä, askartelija.
Aikaisemmista Klemolan näytelmistä tuttuun tapaan kaiken huudon ja melskeen keskellä käytännössä jokaisessa kohtauksessa hahmot ovat ristikkäisten ja koko skaalan kattavien tunteidensa äärirajoilla. Kaikessa on lopulta kyse ihmisen perustavasta maailmassa olemisen tuskasta, ja siinä oleellista on itsetuntoon ja itsekunnioitukseen liittyvä kärvistely.
Esitys nojaa oleellisesti taitavan näyttelijätyön intensiteettiin. Tämä pätee esimerkiksi kohtaukseen, jossa kubismin keinoin sisäisen käkensä löytänyt Markku yrittää nousta siivilleen esittämällä metsän antimista askartelemassaan käkipuvussa säveltäjä Salierin traagista hahmoa. Ilman Lotta Kaihuan kykyä tavoittaa samaan aikaan hahmon päällimmäinen koomisuus ja pohjimmainen traagisuus koko kohtauksessa ei olisi mitään järkeä. Nyt se nostaa silmiin kyyneliä kahdesta eri laarista yhtä aikaa.
Sydäntä riepovia tragedian ja komiikan vuoropuhelun hetkiä edustaa myös Hanan kertomus siitä, kuinka alkoholilla ei ollut osaa asiaan, kun hän tuli käräyttäneeksi hiuksensa ja puoli päätään tapahtumasarjassa, jossa Arja Saijonmaata säestävän Death Metal -yhtye Napalm in Headin virkaheitot muusikot ajoivat hotellin hissillä kolarin. Tai se kuinka Anu suree tekijänoikeuskiistojen kohteeksi joutuneiden askartelupallojensa kohtaloa ja purkaa pahaa oloaan tässä asiassa täysin syyttömään Ritalaan. Puhumattakaan kohtauksesta, jossa Jonnakaisa Riston muutenkin sykähdyttävästi ilmentämä Alex imitoi huumekingi Tony Montanan hurmeista kuolemaa elokuvasta Scarface.
Vaikka esitys on täynnä hillittömiä käänteitä ja paikoitellen pökerryttävän iskevää dialogia, sen kirkkaimmat timantit liittyvät ihmisten keskinäisten suhteiden dramaturgiaan. Eritoten tilanteisiin, joissa hahmot tunnistavat toistensa arimmat kohdat eivätkä malta olla niihin iskemättä, vaikka kuitenkin samalla pohjimmiltaan välittävät toisistaan eivätkä mitään muuta janoa kuin toistensa hyväksyntää.
Olisi helppo sanoa, että esityksessä materiaalia on jälleen liikaakin, mutta paljon vaikeampi on yrittää osoittaa, mistä sitä olisi kannattanut poistaa. Kaikki esillä oleva on mietittyä ja kaikella on tarkoituksensa. Helpointa on ymmärtää ylipursuava runsaus osaksi sovelletun estetiikan lajia. Leea Klemolan näytelmien äärellä onkin vähän kuin lähtisi sienimetsään: mitä pitempään sen keskellä rämpii, sitä useamman sangon sieltä saa kotiin vietäväksi.
Leea Klemola & Rosa-Maria Perä: Minä askartelija.
Esitykset Q-teatterissa 17.12. asti.
Leea Klemolan haastatelu ja aikaisempien ohjauksien arviointeja Voimassa:
Arktiset leikit. Paluu Kokkolaan (2019)
Viettelyksen asuntovaunu (2018)
