La La Land
Ohj. Damien Chazelle. Musiikki Justin Hurwitz. Näyttelijät Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, John Legend
☆☆☆☆
Elämme kovia aikoja ilmastonmuutoksen, finanssikriisien, sotien ja taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyessä, estottoman poliittisen vihamielisyyden vyöryessä kaikkialta. Kuten muinaiset oopperat ja operetit, myös nykyään elokuvamusikaalit ovat pakoa todellisuudesta. Niihin uppoudutaan kun maailma murjoo teatterin ulkopuolella. La La Land on kuin tilaustyö aikana, jolloin suuret katsojajoukot haluavat paeta myös taidemusiikkiin eikä vain joukkomurhia toisissa galakseissa tehtaileviin avaruusoopperoihin.
Perinteisen klassisen oopperan kaavan mukaan alkusoitossa (Another Day Of Sun) esitellään ensemblea eli taiteilijakaartia ja annetaan kuva alkutilanteesta. Ruuhkainen Los Angelesin sisääntuloväylä on yllättävän hieno miljöö joukkotanssille ja kuorolaululle. Jo ensimmäisistä tanssiaskeleista käy ilmi La La Landin velka amerikkalaiselle musikaaliperinteelle: koreografiat ovat kuin Jerome Robbinsin West Side Storystä tai Bob Fossen luomuksista All That Jazz (karmealta suomennetulta nimeltään Jazz – Syke ei sammu) ja Cabaret -elokuvista. Katujen break dance -mittelöistä, jumppatunneilta tai cheerleadereilta lainattuja nykiviä ja teräviä teknomusaan iskettyjä liikkeitä, joita televisio-ohjelmien taustatanssijat näyttävät ahkerasti suosivan, ei nähdä nyt, vaan koreografiat ovat oikeaa showtanssia, juuri sitä, jota muutama vuosikymmen sitten nimitettiin ”jazztanssiksi” tai jopa ”jazzbaletiksi”.
ALKUKOHTAUKSESSA PÄÄPARI ESITELLÄÄN myös, ah niin amerikkalaisesti, autojensa kautta. Ryan Goslingin upea avoauto, kumeasti jyrähtelevä amerikanrauta sopii jazzmuusikko Sebastianille (unohdetaanpa nyt ilmastonmuutos hetkeksi – polttomoottorin rytmikäs basso on hänen persoonalleen pakollinen elementti), niin kuin Emma Stonen Mian pieni, käytännöllinen kaupunkiauto istuu hyvin näyttelijän urasta haaveilevalle kahvilatyöntekijälle. Tämän kaltaiset sovinnaiset alkuasetelmat ovat tärkeitä myös siksi, että tarinan edessä ne vääjäämättä kääntyvät ympäri. Ja toki draaman kannalta alussa olennaisinta on heidän ajautumisensa konfliktiin.
La La Land on kiitollinen elokuvahistorian parhaimmistolle. Laulavat sadepisarat ja Amerikkalainen Pariisissa vilahtavat tansseissa, ja steppaaminen on todellista paluuta kulta-aikojen tanssien taituruuteen. Viittauksia on myös Nuoreen kapinalliseen ja yleensäkin filmikulttuuriin, siis filmien katoavaan aikaan, jolloin elokuvat olivat valon ja varjon leikkiä valkokankaalla eikä digitaalista bittivirtaa. Vahvasti elokuvan voi nähdä olevan isosti velkaa myös David Lynchin Mulholland Drivelle, mutta miten, sitä ei kannata La la Landiä näkemättömälle paljastaa.
STONE JA GOSLING LAULAVAT itse, mikä on hienoa. Biisit eivät ole ihan yksinkertaisimmasta päästä, niin että isot pisteet tästä. Kuulemma lauluja laulettiin ja tallennettiin jopa kuvauksissa. Se se vasta harvinaista onkin. He eivät kylläkään laulajina yllä lähellekään Julie Andrewsin, Liza Minellin tai Gene Kellyn taitoja, mutta nykyään näyteltyjen musikaalielokuvien ollessa kyseessä, yleisön on tyydyttävä paljon vähempään. (Viime vuosien poikkeuksina mainittakoon coverbiiseistä koostuva Moulin Rouge ja kokonaan uudelleen sävelletty Dreamgirls, koska asiaankuuluvia, oikeita Motown-Supremes-biisejä ei siinä saatu käyttää. Eikä näyteltyihin elokuvamusikaaleihin kuulu Disney-animaatiot.) Vaan ehkä tämä genre elpyy taas!
Hyvässä tarinassa jännitteen rakentamisen takia on usein jonkinlainen vihollishahmo tai vaikea asiantila, josta on noustava voittoon. Laulavissa sadepisaroissa pahis oli narsistinen diivatähti, jonka oli murskauduttava ennen kuin päähenkilö saavutti oman uransa huippuhetken. West Side Storyssa oli jopa vahva poliittinen jännitteensä, joka on edelleen ajankohtaisuutensa takia kovempaa politiikkaa kuin Shakespearen Romeo ja Julia, West Side Storyn innoittaja. La La Landin keskeisin ongelma on juuri tämä taistelupuoli. Pelkkä muodikas ja uusliberalistinen itsensä voittaminen ja omiin kykyihinsä uskon ansaitseminen ei vielä kanna vahvan tarinan pääteemaksi.
La La Landissä voitettavaa toiseutta on tylsän kliininen nykypäivä, johon haaveiden tasolla törmää alati romantisoitu, rähjäinen jazz-aika. Miehen onnen saavutuksen ehtona olisi palaaminen lähimenneisyyden musiikkiin, kun taas naisen haaveet voivat toteutua meidän lalalandissämme, ylikaupallisessa Hollywoodissa. Mies ei voi saavuttaa onneansa puhtoisessa vauraan luokan gourmetravintolassa taustapianistina, vaan hänen varsinainen onnenmaansa olisi raskas, mutta arvostettava työ 1930–70-lukujen undergroundbaarien jameissa. Ei vain pääparin rakkaussuhteen kannalta, vaan elokuvan syvemmässä viestissä juuri tämä on La La Landin keskeisin pointti. Ja tämän pohtiminen jopa kesken elokuvan syöksi minut syvän hämmennyksen valtaan. Ettei vaan tapahtuisi niin kutsuttu ”Onnenonkija-käänne”, suomalaista hiljattain valmistunutta viihde-elokuvaa mukaillen. Eli että elokuva päätyisikin kannattamaan elämänmuotoa, josta sen draaman kaari oivaltavan paljastavasti ja hyvin hauskasti kannustaa sanoutumaan irti.
ONNEKSI ELOKUVAN TAIDOKAS ”Hymyilevä mies -käänne” vilauttaa, miten onni voi asua muuallakin kuin kaikkein pinnallisimmassa nykyajan todellisuudessa, ja miten mielekäs ja taitavasti tehty työ, ilman omia, suuria fanilaumoja tai miljoonien dollareiden palkkapussia on onnea.
Erikseenkin kuunneltuna soundtrack toimii hyvin. Eli kehutaan nyt tätä, eikä anneta lajityypin kadota. Neljä tähteä on ansainnut tämä huikean uskalias käsikirjoitus.
Elokuva, joka arvostaa jazzia, pianonsoittoa, vinyylilevyjä, filmejä, taitavaa tanssia ja laulua.
He keskittyvät vain toisiinsa, vaikka jazziakin olisi tarjolla.
