Some plants need more light than others, but all need at least a little

Blau Frau

Klockriketeatern

Teatteriaula on täynnä kukkalaatikoita ja purnukoita, joissa kasvaa erilaisia kasveja. Loisteputkivalaistus ja nurkissa lojuva romu rakentavat kuvaa huonolle hoidolle jääneestä kasvihuoneesta. Sama sisustus jatkuu teatteritilassa, jossa kasvilaatikoiden lomassa lojuu neljä vapaa-ajan rytkyihin pukeutunutta naista ja yksi mies kuin olisivat kasveja hekin. Katsoja ohjataan tilaan tuoli kainalossaan. Sen voi sijoittaa haluamaansa paikkaan.

Ruotsinkielisen esityksen ensimmäinen monologifragmentti kertoo katastrofista, joka on hajottanut kaiken ja avaa pohdintaa uuden aloittamisen mahdollisuudesta. Ilmaan jää kysymys tarkoittaako puhe tuhosta ja uudesta alusta koko sivilisaatiota vai vain yhtä vastoinkäymisten äärelle ajautunutta ihmistä. Ehkä molempia, ken tietää.

Hitaasti, hyvin hitaasti ihmiskasvien olemiseen tulee liikettä. Näennäisen toiminnan lomassa kuullaan lisää monologeja luontohavainnoista, lapsuuden muistoista, unista, haaveista, kohtaamisesta ja kaipuusta. Hahmojen liikkeeseen tulee vähin erin tarkoituksellisuutta ja vuorovaikutus suhteessa katsojiin vilkastuu.

Jossain vaiheessa tilaa laajennetaan aulan puolelle, missä rehevä alaston nainen kylpee maalauksellisella nautinnolla kastelukannun alla. Myöhemmin toinen alaston nainen pesee nöyränä lattiaa. Välillä pidetään feikkitaukoa yhdessä yleisön kanssa.

Loppua kohden meno rankkenee ja kaaren huipulla innostutaan huutosäestyksellä uskonnollishenkiseen hurmospuheeseen, kunnes viimein kaikki päättyy monologiin jossa palataan alun kysymykseen hauraasta, mutta mahdollisesta tiestä selviytymiseen.

Edellä kerrotut juonipaljastukset eivät ole juonipaljastuksia, sillä esityksessä ei ole juonta. Siinä on vain kirkas lähtöajatus, monella tapaa rikotun näyttämörajauksen muoto ja kaunis draaman kaari. Enemmän kuin näytelmä, se on kuvallinen runokirja, jossa nykytanssi ja performance kohtaavat ekologiset reunaehdot ja joogan.

Esitys on katsojalle haastava, sillä se ei viihdytä, vaatii kosolti keskittymistä ja välillä pitkästyttää. Se on näkökulmaltaan yhtä aikaa metaforisen filosofinen, konkreettisen fyysinen ja yhteiskunnallinen.

Esitystä katsoessani en ollut varma miten suhtautua siihen. Joskus palikat asettuvat paikalleen hitaasti. Seuraavana päivänä tiesin pitäneeni siitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Voimassa 7/2015.