Esittävä taideKirjoittanut Iida Simes

Komisario Palmun erehdys ja luokkayhteiskunnan paluu

Lukuaika: 3 minuuttia

Komisario Palmun erehdys ja luokkayhteiskunnan paluu

Komisario Palmun erehdys

Ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski. Perustuu Mika Waltarin romaaniin.

Helsingin Kaupunginteatterin Arena Hakaniemessä.

☆☆☆☆

Tänä syksynä komisario Palmu on ilmaantunut ensimmäistä kertaa näyttämölle. Suurin osa suomalaisista aikuisista on törmännyt jossain vaiheessa Palmuun ainakin Matti Kassilan elokuvasovituksina, niitähän on esitetty moneen kertaan televisiossakin. Monet ovat lukeneet Mika Waltarin Palmu-romaanit. Kaupunginteatterissa on ehkä ajateltu noin tunnetun teoksen olevan itsestäänselvä kassamagneetti. Silti se on riskinottoa: teatteriyleisö tietää jo ennen esiripun nousemista, miltä Palmun kuuluu näyttää ja kuulostaa.

Otin teatteriin mukaan lapsikatsojan – tämä suorastaan vaati päästä mukaan. Hän ei ole nähnyt yhtäkään Palmu-elokuvaa, eikä hän ole lukenut kirjojakaan. Vaikka kyseessä on jännitysgenre, tarina on sen verran hulppean etäännyttävä, ettei se voi aiheuttaa painajaisia varhaisteinille. Tosin yksi kauhuelementti tarinasta löytyi: tapettu kissa!

komi119

Komisario Palmun erehdystä arvioidessa ei saa olla turhan tiukkapipoinen. Kyseessähän on jo teoksen kirjoittamisen aikaan ollut kepeä ja ironinen dekkarikomedia. Tarina saa alkunsa, kun fiinissä lukaalissa – tätä alleviivaavat lähes överiksi marmori ja patsaat – Helsingin Kaivopuistossa kuolee hienon suvun hulttioperijä Bruno Rygseck (Jari Pehkonen). Kukaan ei säälittele elostelijan fataalia kompastumista saippuaan, koska kukaan ei hänestä pitänytkään.

Vanha rouva Rygseck (Leena Uotila) kokee itsensä urhiksi. Hänen tehtäväkseen on jäänyt arvokkaan fasadin ylläpitäminen. Brunon vaimo (Aino Seppo) ei kyynelehdi kaipaustaan, vaan on ihan tyytyväinen päästessään miehestään eroon. Hänhän olikin jo hakemassa avioeroa. Rocky Horror -revyyhyn sopiva hovimestari (Eero Saarinen) tuntui luottavan herra Rygseckiin, mutta vain siksi, että tämä ”Batler”-nimen omaksunut entinen rikollinen olisi ollut suuressa pulassa ilman rikasta suojelijaansa.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Sukulinnoitukseen on kokoontunut aikamoinen henkilögalleria. Kuten Agatha Christiekin keksi, murhan aikaan joka ikinen epäilty on hiippaillut keskellä yötä rakkaussotkuissaan ryvettyen tai alkoholisminsa orjuuttamina. Kieltämättä aika pitkäpiimäisen alkuvatvomisen jälkeen komisario Palmu (Mikko Kivinen) tajuaa, ettei kyseessä ole onnettomuus vaan murha!

Murhaaja on tehnyt ratkaisevan virheen, joka on paljastanut onnettomuuden lavastukseksi. Vielä pahemmin murhaaja möhlii joutuessaan tekemään toisenkin murhan. Vaan ennen kuin kaikki on selvitetty, itse Palmukin on möhlimässä pahemman kerran… Mutta ei paljasteta enempää, jos joku on onnistunut unohtamaan juonen.

komi115

Näyttämö-Palmu toimii yllättävän hyvin legendaarisiin ja prototyypinomaisiin elokuva-Palmuihin verrattuna. Lavastus ja puvustus ovat niin tehokkaan yliampuvia, että hyvin voi kuvitella luksuslukaalin Kaivopuistoon ilman ulkokuvia. Visuaalinen ilme pyörii jossain Mad Menin ja elokuva-Palmujen välimaastossa. Komea se on. Mikko Kivinen on juuri niinkuin Palmun kuuluukin: järjen ääni hajaannuksen ja hädän keskellä.

Näyttelijöiden puhe kuulostaa Suomi-filmeistä tutulta retroilulta. Vahva aspiraatio lienee tarkoitettu viestimään siitä, että suku on alunperin ruotsinkielistä. (Aspiraatiossa hengitetään hampaiden kautta konsonanteissa ulos: Khukha the oletthe? Puhe on staccatossa eli terävää, eli Lapin Ohvi-miehen kaltaista hidasta.)

Kun ajattelee, että teoksen ilmestymisen aikaan Suomessa elettiin välirauhaa ja sota-aikojen säännöstelytaloutta eikä kahviakaan ollut, Komisario Palmun erehdyksen irvokkaan ylelliset puitteet drinkkivaunuineen ja turkiskaulureineen viestivät porvariston charmin täydellisestä romahduksesta. ”Tätäkö tämä yläluokka on”, lienee kirjan lukenut sivistynyt duunari ajatellut, ”pohjasakkaa!” Tällaisella teoksella poistetaan kateus, sillä kaikkihan näkevät, että Kaivopuistossa asuu rappio. Mitä jotkut kutsuivat ”dekadenssiksi” tai mikä oli ”boheemia”, ne tarkoittavat Palmuissa laiskuutta ja tyhmyyttä. Rikkaat tyhjäntoimittajat juovat absinttia ja ottavat toisistaan alastonkuvia.

Armahduksen satiirin ruoskalta saavat vain viattomat neidot. Tai hetkinen, voisivat saada, jos he nyt ovatkaan viattomia.

Mukana ollut juniorikatsoja oli yllättävän innostunut. ”Ihan parasta”, hehkutti hän väliajalla, vaikkei hän ei tajunnut kaikkia juonenkäänteitä. Kummitusmaisella valaisulla korostetut ajottaiset takaumat olivat monimutkaisia, eikä hän ensi alkuun tajunnut niitä takaumiksi. Olihan eloonjäänyt sukukin niin kahelia, ettei takaumissa näytetty herra Rygseck ollut mitenkään poikkeava hahmo. Hyvin ilkeä hän oli, kuten totesimme yksissä tuumin.

Silti murhaa ei voi oikeuttaa omalla moraalillaan, vaan rankaiseminen kuuluu vain suurimmista suurimmalle – komisario Palmulle.

Ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Sari Salmela, valosuunnittelu Kari Leppänen,  äänisuunnittelu Mauri Siirala, naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo. Rooleissa Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila ja Tom Wentzel.