Jussi Kylätaskun kirjoittama Runar ja Kyllikki sai ensi-iltansa vuonna 1974 Kotkan kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana. Jo sitä ennen se oli ehtinyt johtaa teatterisotaan Joensuussa, jossa teatterin konservatiivinen johtokunta esti Turkkaa tuomaan näytelmää ohjelmistoon.
Näytelmässä tiivistetään kahden kansallisesti kohutun seksuaalirikoksen – vuoden 1953 Kyllikki Saaren murhan ja vuoden 1957 Tulilahden kaksoismurhan – tiedettyjä tapahtumia pääosin fiktiivisen kyläyhteisön sisäisiin jännitteisiin. Näytelmän ytimessä ovat vanhanaikaisten sukupuoliroolien kautta muotoaan etsivät seksuaaliset halut ja niiden kaksinaismoralistinen torjuminen.
Erillisiin kohtauksiin jakaantuvassa näytelmän punaisena lankana välittyy, miten nuori Runar ei pysty täyttämään maskuliinisen miehen rooliodotuksia. Jatkuvien sukupuolisten nöyryytysten myötä hän ajautuu raukkamaisen henkirikoksen tekijäksi.
Näytelmän Kyllikki taas on ankaran isänsä alistama uskonnollinen teini, jota hamuavat ja hyväksikäyttävät kaikki kylän äijät pappia myöten. Dynamiikka on samantapainen kuin Lars von Trierin myöhäisemmässä elokuvassa Dogville (2003).
Vaikka Kivitaskun näytelmää on toisiaan tulkittu naisvihamieliseksi, sen miehet ja miehinen vallankäyttö eivät näyttäydy millään muotoa ihailtavana. Toisaalta siinä myös naiset näyttäytyvät lihallisissa suhteissaan – Kyllikkiä lukuunottamatta – aktiivisina toimijoina ja kokijoina. Nykysilmin katsottuna ehkä häiritsevintä saattaa olla se, että murhassa henkensä menettäneen Kyllikin uhrius uhkaa jäädä murhaajan yhteisöllisen uhriuden kuvauksen jalkoihin.
Koronan takia KOM-teatterin sovituksen saaminen ensi-iltaan ehti kestää parikin vuotta. Lauri Maijalan ohjauksessa jatkuvan seksuaalisen häirinnän näyttämöllistämisen haasteita pyritään väistämään siten, että kaikkia näytelmän naishahmoja esittävät miesnäyttelijät ja toisin päin.
Sukupuoliseen alistamiseen liittyvän perinteisen roolijaon uusintamisen välttämiseksi ristiinroolitus on perusteltu ja viime aikoina usein hyödynnetty ratkaisu. Silti koko ensemblen osalta kattavasti toteutettuna, se tulee myös vahvistaneeksi sukupuolen välistä kategorista vastakkainasettelua enemmän kuin tässä ajassa tuntuu luontevalta.
Vielä suurempi ongelma liittyy siihen, että kaikki näyttelijät eivät ole aivan sinut roolihahmojensa kanssa. Tästä seuraa, että yhä verevän kansankuvauksen voimaan nojaava tragedia uhkaa paikoin lipsahdella ristiinpukeutumisen koomisiiin stereotypioihin nojaavan puskafarssin puolelle.
Ylipäänsä sovituksessa näyttää jääneen kesken sen pohdiskelu, mitä esityksellä juuri tässä ajassa halutaan kertoa.
Kylätaskun kuvaamassa 1970-luvun alun Suomessa oli käynnissä seksuaalinen vallankumous, ja silloin aivan uudella tavalla kipuiltiin seksuaalisuuteen ja sukupuolirooleihin liittyvien odotusten, epätasa-arvon ja kontrollipyrkimysten kanssa. Tänään elämme seksuaalisen avoimuuden ja moninaisuuden suhteen toisenlaista aikaa. Siksi Runarin ja Kyllikin antikvaarinen alkuasetelma suorastaan huutaisi vielä vahvempaa päivittämisen otetta.
Varauksista huolimatta näytelmä kulkee hyvällä dynamiikalla ja Komille tyypillisellä antautumisella ja ammattitaidolla. Näyttelijöistä erityisen vahvat suoritukset nähdään Ella Mettäseltä Runarin vaativassa roolissa ja Satu Silvolta tunnemaailmaltaan ristiriitaisena isänä. Heidän viitoittamallaan tiellä on helppo tunnistaa, että Kylätaskun aikalaiskuvauksellisessa tekstissä riittää kyllä soveltamisen aineksia tähänkin aikaan.
Jussi Kylätasku & Lauri Maijala: Runar ja Kyllikki
Esitykset Kom-teatterissa 21.5. asti.
