Anna Paavilainen: Kikka
Ensi-ilta 12.10.
★★★
Kirsi Sirén (1964–2005) eli iskelmälaulaja Kikka muistetaan 1990-luvun alussa provosoineesta, seksuaalisesti suorasukaisesta tyylistään. Tästä seurasi levyjen myynnillä mitattavaa menestystä, mutta samalla ongelmia tuotteistetun imagon ja yksityiselämän yhdistämisen saralla. Kikan kiinnostavuus sukupuoliroolien, viihdebisneksen ja median lähihistorian peilaamisessa nousi esiin jo Laura Gustafssonin vuonna 2017 ensi-iltaan tulleessa näytelmässä Kikka Fan Club (2017). Osin samaa latua lykkivät myös Paula Salmisen kuunnelma Kikka – tarina tähdestä (2019) ja Raija Pellin elämäkerta Kikka. Mä haluun viihdyttää (2020).
Maarit Nissilän kirjoittama ja Anna Paavilaisen ohjaama Kikka-elokuva juoksee läpi uran käännekohdat alun vilautuskohusta alkoholiongelmien siivittämään ennenaikaiseen kuolemaan. Pääosaa esittävä Sara Melleri välittää uskottavan kuvan spontaanista, elämäniloisesta ja kunnianhimoisesta rikkinäisen kodin kasvatista, jolla on myös impulssiivinen ja pettymyksien edessä haavoittuva puolensa.
Tarinan alas luisuinen kaava on tuttu lukuisten miesartistien – kuten Badding, Rentun ruusu, Olavi Virta ja Juice – elämänkertaelokuvista, mutta naisnäkökulma kääntää kaiken tuoreeseen asentoon. Jonkinlaisena avainkohtauksena voi pitää toisintoa Yle TV2:n vuoden 1990 Sabatti-ohjelmasta – alkuperäinen löytyy muuten YouTubesta – jossa juontaja Tapani Ripatti (Eero Ritala) ja vieraana ollut Irwin (Ville Virtanen) onnistuvat esineellistämään urheasti vastaan kamppailevan Kikan melkein kaikissa repliikeissään. Vaikka julkisuudessa kerratun tarinan ennalta-arvattavuus syö elokuvan taiteellista iskua, vahvempi dramatisointi olisi saattanut hukata sen todistusvoimaa.
Korjaus 17.10.2022: Laura Gustafssonin näytelmä on nimeltään Kikka Fan Club. Jutussa luki aikaisemmin virheellisesti Kikka Fun Club.
