HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERIN SUUREN näyttämön lavalla nähdään hengästyttävän reipasta dekkarimenoa. Mika Waltarin runsaasti karrikoidut rikostarinat antavat aineksia vaikka minkä tyylisiin tulkintoihin. Kuten hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat, myös tämä viihdyttävä näyttämöversio ammentaa jännitystarinan, tragedian, komedian, parodian ja romanssin tyyleistä.
Juonta lyhykäisesti ja jännitystä pilaamatta: Vanha ilkeä täti, rouva Skrof, on kuollut kaasumyrkytykseen. Kiireiset, mutta aina yhtä laiskat poliisit olisivat valmiit siirtämään tapauksen pois käsittelystä itsemurhana, kunnes paikalle vyöryy komisario Palmu. Kokenut komisario huomaa viinanhuuruistaan huolimatta heti, miten joku on tehnyt virheen. Eli mokaaja on murhaaja.
Ehtaan dekkarityyliin huomataan pian, etteivät päähenkilöt, sen enempää kuin heidän ihmissuhteensa, ole sellaisia, kuin mitä itse kukin ensiksi antaa ymmärtää. Lisämausteensa monimutkaiseen soppaan lisää murhattu rouva Skrof: vielä haudan takaa hän sanelee ehtonsa miten elävien maailmassa pitää järjestää asiat.
Yleisö voi pohtia yhdessä komisario Palmun kanssa, kuka haluaa suojella ketä, ja miksi, tai kuka valehtelee eniten, ja miksi. Entä kuka on vilpittömän rakastunut, ja kehen? Kun nämä kysymykset ovat ratkenneet, murhaaja on löytynyt.
Tekijät ovat saattaneet olettaa monen jo muistavan tarinan hahmoja elokuvista, sillä joka yksityiskohdan edessä ei esityksessä pysähdytä, eikä kaikkia tärkeimpiäkään käänteitä painoteta mitenkään. Pahimmillaan teos on kovin sekava, kun mitä omituisimman henkilögallerian edustajia paukkaa sisään ja ulos näyttämön reunoilta. Yleisön on pysyttävä tarkkana alusta loppuun saakka.
MIKA WALTARI JULKAISI tämän ensimmäisen Komisario Palmu -dekkarinsa nimellä Kuka murhasi rouva Skrofin? vuonna 1939. Kaupunginteatteri on ottanut aikakaudesta hyvin paljon irti. Jatsimusiikin, röyhelöisten aamutakkien, savukeholkkien, art decon ja lainekampausten aikakausi on samaa ihanaa epookkia, mistä Hercule Poirot -fanit saavat nautiskella televisiosarjoissa.
Esityksessä lavalla on koko ajan jazzbändi, joka säestää ja välillä myös kuljettaa tarinaa Timo Hietalan sävellysten mukaisesti. Esityksen hienoimpia musiikillisia hetkiä on Vuokko Hovatan esittämä kappale, joka nivoutuu tyylikkäästi juoneen mukaan.
Uutuuden ohjannut Heikki Kujanpää ei selvästi ole halunnut lähteä sovittamaan näyttämölle Matti Kassilan elokuvaversiota vuodelta 1961, vaan hän on tehnyt omaperäisen ja rohkean version. Ehkä suurin yhtäläisyys elokuviin on itse komisario Palmun hahmo, sillä Kari Väänäsen tulkinta ei ole kaukana leffoista tutun Joen Rinteen murahteluista ja mölinöistä. Palmun kakkosmies Kokkina nähdään totinen ja asiallinen Petrus Kähkönen, Kaupunginteatterin suurraataja, joka esiintyy näinä aikoina myös Kinky Boots -suurmusikaalin pääroolissa.
Esityksen tyylikäs lavastus sijoittavat tarinan Helsingin, Palmun kotikaupungin historian ytimeen. Rouva Skrofin talon, tapahtumien keskipisteen lavastus muistuttaa yllättäen hyvin paljon Lasipalatsia, vuonna 1936 valmistunutta, Suomen kauneinta funktionalistista tyyliä edustavaa rakennusta .
OHJAAJA KUJANPÄÄ ON Voiman havaintojen mukaan viettänyt alkukesiänsä Sodankylän elokuvajuhlilla, joten vahva veikkaus on, että erään teoksensa keskeisimmistä elementeistä hän on keksinyt festareilla: foley-taiteen. Kuten Sodankylän elokuvien erikoisnäytöksissä, myös Kaasua, Komisario Palmu -näytelmässä tehdään yleisön edessä mitä omituisimmin keinoin aikaan saatavia äänitehosteita eli foleyja. Niitä olivat muun muassa puhelimen soiminen, kuulokkeen paikoilleen asettaminen, ovien kolahdukset, askelten äänet ja lukuisat muut rahinat, kolahdukset ja paukaukset. Foley-artistina esityksessä toimii puhallinsoittaja Joakim Berghäll.
Foley-näytökset ovat varmasti opettaneet sekä elokuvan että teatterin katsojille paljon, sillä edelleen moni on luulee, että suurin osa tausta- ja puheäänistä otetaan – saati saadaan – talteen kuvaus- tai esitystilanteissa.
