Sielu ei ole sosiaalisen median, tekoälyn ja sekularisaation aikakaudella ilmeisin valinta esseekokoelman aiheeksi. Kenties juuri siksi kirjailija Jyrki Vainonen on tarttunut siihen teoksessaan Rajankävijä – Kirjoituksia sielusta, luovuudesta, vapaudesta ja kuolemasta.
Sielu mielletään usein uskonnolliseksi käsitteeksi, mutta Vainonen lähestyy sitä filosofian ja psykologian näkökulmasta. Häntä kiinnostaa yhteyden teema, eli se, millaiseksi ihminen muotoutuu yhteydessä muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja maailmankaikkeuteen.
Vainonen kirjoittaa teoksessaan luovuudesta, kielestä, neroudesta ja kuolemasta. Hän pohtii sielun merkitystä eri filosofisten, psykologisten ja käsitteellisten perinteiden kautta. Erityisen tärkeitä hänelle ovat Platonin filosofia ja Sigmund Freudin psykoanalyyttinen metodi. Hän kritisoi patriarkaalista ajattelua, misogyniaa ja naisten sivuuttamista filosofiassa, mutta tuntuu samalla korostavan järjen ensisijaisuutta tunteisiin, haluihin ja kehollisuuteen nähden.
Vainonen perustaa näkemyksensä Platonin kuuluisaan valjakkovertaukseen, jossa filosofi peräänkuuluttaa tasapainon saavuttamista intosielun, himosielun ja järkisielun välillä. Vainonen korostaa toistuvasti järjen tärkeää tehtävää tunteiden kontrolloimisessa, ohjaamisessa ja hillitsemisessä. Kirjailijan rationaalisen painotuksen yhteiskunnallinen ulottuvuus tulee ilmi, kun hän viittaa Platonin Valtiossaan esittämään käsitykseen, jonka mukaan järjen tehtävänä on kannatella yhteiskuntaa rajoittamalla himosielun kaipuuta vapauteen.
Järkeä todellakin kaivattaisiin aikana, jolloin autoritaariset johtajat lietsovat vihaa, kaunaa ja pelkoja ympäri maailman. Vainonen ei kuitenkaan käsittele järjen kietoutumista hierarkkiseen vallankäyttöön, josta esimerkiksi Frankfurtin koulun kriittisen teorian ajattelijat Max Horkheimer ja Theodor W. Adorno kirjoittivat vuonna 1944 ilmestyneessä teoksessaan Valistuksen dialektiikka. Horkheimerin ja Adornon mukaan luonnon hallinnaksi vääristynyt välineellinen järki on esittänyt yhteiskunnallisen herruuden objektiivisena todellisuutena. Valtaapitävät ovat vedonneet iät ja ajat järkeen pyrkiessään sopeuttamaan ihmisiä alistaviin olosuhteisiin. Tällaisessa ympäristössä toteutumattomien tarpeiden ja tyydyttymättömän mielihyvän puolesta puhuminen voi olla keino palauttaa tasapaino järjen tyranniasta kärsivän ihmisen sieluun.
Kiinnostavia kysymyksiä olisi niin ikään voinut herätä asettamalla Platonin ja Freudin järkikeskeiset ajatukset dialogiin kehollisuuden, ympäristön ja sosiaalisten suhteiden merkitystä korostavan laajennetun mielen teorian, Martha Nussbaumin tunteiden ja halujen sielullista roolia tutkivan tuotannon, Friedrich Schillerin muoto- ja aistiviettiä käsittelevien kirjoitusten tai Minna Salamin europatriarkaaliseen ajatteluperinteeseen kohdistaman kritiikin kanssa.
Vainonen yhdistelee Rajankävijässä asiapitoista käsittelyä luontevasti proosamaiseen kerrontaan. Kirjan riveiltä ja rivien väleistä välittyy hyvin kirjailijan perehtyneisyys aiheeseen. Tunnepitoisen vouhkaamisen ja lakkaamattoman aistivyörytyksen aikakaudella Vainosen teos auttaa rauhoittumaan ihmisyyden suurten kysymysten äärelle.
Jyrki Vainonen: Rajankävijä – Kirjoituksia sielusta, luovuudesta, vapaudesta ja kuolemasta
Aviador 2025, 248 s.
