Pelintekijät vanhenevat ja saavat lapsia samalla, kun pelaajien keski-ikä nousee. Videopelit muuttuvat isällisemmiksi.
The Walking Dead (2012), Dishonored (2012), The Last of Us (2013), The Witcher 3 (2015) ja Yakuza–sarja (2005–2016) ovat esimerkkejä peleistä, joissa pelaaja omaksuu isän roolin ja suojelee tytärhahmoa. Isän ja lapsen suhde mahdollistaa tunteiden ja hoivan käsittelyn tarinoissa, jotka muuten pursuavat zombeja, maailmanloppua ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Samalla sen avulla on päivitetty pelien uhkakuvastoa.
Terrorisminvastaisen sodan aikana valtavirran peleissä taisteltiin rodullistettuja hyökkääjiä vastaan. Talouskriisien ja uuskonservatismin kaudella peleissä puolustetaan heteroseksuaalisen ydinperheen jäänteitä.
Kevään 2018 ehkä suurin pelijulkaisu, Sonyn Santa Monica -studion arvostelumenestys God of War (PS4), jatkaa vanhemmuustrendiä. Tällä kertaa isä on muinaiskreikkalainen sodan jumala ja lapsi vanhempiensa taustasta tietämätön pseudojeesus.
Aikaisemmissa God of War -peleissä spartalainen soturi Kratos kosti perheensä kuoleman antiikin Kreikan jumalille ja nousi heidän joukkoonsa, kunnes välienselvittely ylijumala Zeuksen kanssa tuhosi kaiken. Kratos nilkutti piiloon skandinaavisen mytologian Midgårdiin, jonne suurin osa uudesta God of Warista sijoittuu.
Peli alkaa Kratoksen puolison hautajaisista. Kratos ja hänen poikansa Atreus lähtevät viemään äidin tuhkia yhdeksän valtakunnan korkeimmalle huipulle.
Väkivalta on videopelien universaali kieli ja elokuvamaisuus suuren budjetin pelien tunnusmerkki. God of War syleilee molempia hienoisesti uudistavalla otteella. Yhdellä otolla ilman leikkauksia kuvattu peli on intensiivinen seikkailu, jossa taistellaan esinorjalaisten jumalien ja peikkojen kanssa järvillä, metsissä ja vuorilla.
Skandinaaviset tarut olivat viihdettä aikansa ihmisille, aivan kuten videopelit ovat meille. Jo metsänoidan asuttaman kilpikonnapuun ja maailmankäärme Jörmungandrin kauneus tekevät pelistä kokemisen arvoisen.
Mytologian lisäksi God of War kertoo toksisesta maskuliinisuudesta. Sarjan edelliset pelit olivat heteromiehille tehtyjä valtafantasioita, jotka mässäilivät brutaaliudella, seksillä ja seksismillä. Nyt sekä pelintekijät että päähenkilö pohtivat, kuinka katkaista miehisen väkivallan kierre ja kasvattaa jälkeläiset toisin.
Olisikohan liikaa toivottu, että peleissä päästäisiin vielä käsittelemään myös äitiyden teemoja.
★★★★
Pontus Purokuru
