Suomalainen rauhanliike on tänä päivänä poliittisesti marginaalinen ilmiö, jos sitä vertaa 1960–1970-lukujen huippuvuosiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö rauhanaatteella olisi kysyntää, sillä tälläkin hetkellä maailmalla on käynnissä kymmenittäin erilaisia aseellisia konflikteja.
Miksi emme osaa elää ihmisiksi? Tätä pohtii rauhankasvattajaksi itseään kutsuva Hanna Niittymäki, jonka esseekokoelma Ihmisiksi elämisen taito käsittelee elämän kannalta varsin fundamentaalisia kysymyksiä. Kirjan lukujen pohjana ovat Rauhankasvatusneuvola-kolumnit, joita Niittymäki on kirjoittanut vuodesta 2015 Rauhan puolesta -lehteen.
Esseet eivät kuulu kustannusmaailman terävimpään myyntikärkeen, mutta jonkinlaista uutta tulemista on kuitenkin viime vuosina ollut havaittavissa. Kaunokirjallisuudesta tuttu elämäkerrallinen ote on tunkeutunut selvästi myös esseiden puolelle. Niittymäenkin kirjassa kuuluu tekijänsä ääni, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon.
Ihmisiksi elämisen taito jakaantuu kymmeneen lukuun, joista kukin käsittelee jotakin isoa teemaa, kuten ihmisyyttä, arvoja ja sovittelua. Kirjoittajan omat esikuvat kulkevat luontevasti tekstin lomassa ja pomppaavat aika ajoin esiin. Pasifisti Helena Kekkonen on tehnyt Niittymäkeen niin syvän vaikutuksen, että hänen kertomansa esimerkki toistetaan kirjassa kahdesti.
Niittymäen teksti on muodoltaan vapaata, ja paikoin tuntuu siltä, että hän on lähtenyt kirjoittamaan ilman sen suurempaa ajatusta siitä, mitä olisi tarkoitus sanoa. Tämä tekee teoksesta kokonaisuudessaan melko hajanaisen, ja harmittavan moni teoksen esseistä jää sisällöltään hieman suppeaksi. Kirjan erilaisia tietolaatikoita ja -iskuja vaivaa taas runsaudenpula. Tavaraa on ahdettu moneen kuvaan turhan paljon.
Kiinnostaviakin jaksoja kirjasta löytyy. Niittymäki arvostelee esimerkiksi monikulttuurisuuden käsitettä. Sinänsä yksinkertaiselta vaikuttava termi typistää ihmiset omien kulttuuriensa edustajiksi, ja lopputuloksena on erilaisten kulttuurien (kuviteltu) harmoninen yhdessäolo. Niittymäki puhuisi mieluummin moninaisuudesta, mikä antaakin ihmisille enemmän henkistä liikkumatilaa.
Mielenkiintoinen on myös dialogia käsittelevä essee, jossa Niittymäki käy keskustelua maahanmuuttokriitikon kanssa. Keskeistä ei ole itse keskustelu vaan se, että toimeen voi tulla, vaikka olisikin monesta asiasta eri mieltä. Tämä unohtuu varmaan itse kultakin somen loputtomissa sanasodissa, joissa tarkoitus on lähinnä kampittaa toista osapuolta. Joskus voi olla ihan hyvä kuunnella, mitä toisella on sanottavana.
Ihmisiksi elämisen taito ei lopulta tunnu oikein osaavan päättää, onko se elämäntapaopas, esseekokoelma vai jonkinlainen pedagoginen oppikirja. Selkeän ja kirkkaan johtoajatuksen puute tekee kirjasta hajanaisen. Jäljelle jää joitakin hyviä ajatuksia, joita olisi pitänyt vielä uskaltaa viedä reilusti eteenpäin.
Hanna Niittymäki: Ihmisiksi elämisen taito
Umpihanki, 127 s.
