Harriet
Milja Sarkola
Sisällissodan valkoinen majuri Olof Lagus (1893–1918) kuoli oudoissa olosuhteissa päähän osuneeseen revolverin luotiin. Tapausta on tulkittu jälkeen päin onnettomuudeksi, mustasukkaisuuden takia tehdyksi itsemurhaksi, mahdollisen rakkauden kohteen eli Harriet Thesleffin (1891–1965) tekemäksi surmatyöksi tai paikalla olleen majuri Ero Gadolinin (1899–1944) kaksintaistelussa tai käsirysyssä aiheuttamaksi kuolemaksi. Myös poliittisilla ja taloudellisilla motiiveilla on spekuloitu.
Thesleffin tyttärentyttärentytär Milja Sarkolan näytelmä toistaa pitkälti toistakymmentä versioita tuon yhden illan kulusta.
Viimekeväisen Herman Melville -sovituksensa I Would Prefer Not To tavoin Sarkola nojaa ohjauksessaan tarkkuuteen ja nyanssitajuun. Harvoin näkee tunnelataukseltaan näin vahvoja esityksiä, joiden muoto on loogiselta rakenteeltaan kuin Ludwig Wittgensteinin Tractatus.
Lopullisen totuuden paljastamisen sijaan näytelmässä tärkeintä on osoittaa miten pienillä – usein lähteen tai tulkitsijan omiin ennakkokäsityksiin palautuvilla – alkuolettamien muutoksilla koko tarina voi muuttua täysin. Vaikutelma on vielä paljon herkemmin viritetty kuin Dennis Potterin Blackeyes-televisiosarjassa (1987), jossa tapahtunutta murhaa selvittivät naisen seksuaaliseen aktiivisuuteen eri tavalla asennoituneet kertojat.
Vaikka kokeneempikin osa näyttelijäkaartista (Robin Svartström, Minna Suuronen, Pyry Nikkilä ja Santtu Karvonen) tekee musisointia myöten taidokasta työtä, suorastaan loisteliasta on taiteellista opinnäytettään nuoren Harrietin roolissa suorittavan Roosa Söderholmin kyky ilmaista vähäeleisten sävymuutosten kautta naiseen kohdistuvan katseen kirjoa.
Hyvin toimii myös dramaturginen ratkaisu, jossa vanhempi Harriet (Suuronen) saa ajan yli kantavan puheenvuoron omasta kohtalostaan. Katsojan tehtäväksi jää miettiä, oliko päiväkirjansa Harriet rehellinen itselleenkään – ja voiko mitään joskus tapahtunutta irrottaa kokonaan sen tulkinnoista.
Milja Sarkola: Harriet
Ryhmäteatterissa 27.4. asti
