Ajatuksen loppu – zen ja tyhjästä puhumisen taito
Pekka Masonen
Yleisen historian dosentti Pekka Masonen on käynyt taistelua yleistä urpoutta vastaan jo kahden esseekokoelman voimin. Rajaseudun Galilei (2014) ja Paperipuutarha (2018) esittelivät laajan kattauksen historiallisia esseitä. Monipuoliseen aihevalikoimaan kuuluivat muun muassa Havaijin kuninkaan Kalākauan maailmanympärysmatka ja erilaisten vähemmistöjen esiintyminen yhdysvaltalaisissa postimerkeissä.
Ajatuksen loppu täydentää tämän omakustanteiden sarjan trilogiaksi. Tyylillisesti kaikki on ennallaan, mutta tällä kertaa kokoelman tekstit ovat, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, uusia ja aiemmin julkaisemattomia. Maailmanhistorian eri vaiheita perkaavat esseet kytkeytyvät varsin tiiviisti nykyaikaan. Historiallisten esimerkkien avulla kirjoittaja kommentoi niin kulttuurista omimista ja kuin myös rasistista blackface-ilmiötä.
Kirjan mielenkiintoisin artikkeli käsittelee Japanin avautumista 1850-luvulla ja sitä, miten maahan tulleet ”länsimaalaiset” kauhistelivat maan kylpyläkulttuuria. Japanilaisilla oli nimittäin tuolloin tapana kylpeä yleisissä tiloissa ilkialasti. Suomalaisin silmin japanilaisessa kylpemiskulttuurissa ei tietenkään ole mitään kovin erikoista, mutta siitä huolimatta ”länsimaalaisten” on tulkittu järkyttyneen näkemästään. Tämä johtuu siitä, että tutkijat ovat nojanneet pitkälti vain englanninkielisiin lähteisiin ja jättäneet ranskan-, saksan-, espanjan- ja jopa suomenkieliset matkakertomukset täysin huomiotta. Näitä lähteitä lukemalla olisi selvinnyt, etteivät suinkaan kaikki länsimaalaiset luoneet japanilaisiin alentuvaa katsetta.
Historiallisten esseiden ohella kokoelma sisältää herkkua japanofiileille. Mukana on kaksi japanilaiskirjailija Osamu Dazain (1909–1948) aiemmin suomentamatonta novellia Sata näkymää Fuji-vuorelle sekä Komeitä jätkiä ja sätkiä. Novelleja ei ole käännetty suoraan japanista, vaan Masonen on käyttänyt suomennustyön tukena englannin-, ranskan- ja ruotsinkielisiä käännöksiä. On kuitenkin syytä muistaa, että merkittävä osa japanilaisista klassikoista on olemassa suomeksi vain kaksoiskäännöksinä. Esimerkiksi kaikki Yukio Mishiman (1925–1970) olemassa olevat suomennokset on tehty englannista (ja ovat siitä huolimatta hyviä). Masosen Dazai-käännökset ovat nekin kelvokkaita ja välittävät japanilaisklassikon omalaatuisen tyylin.
Aivan kuten kahdella aiemmallakaan kokoelmalla, myöskään Ajatuksen lopulla ei ole ollut kustannustoimittajaa. Valinta on tietoinen:
”Hyvän kustantajan hyvä kustannustoimittaja olisi varmasti osannut muokata tästä teoksesta suoraviivaisemman ja kaupallisemman – – mutta lopputulos ei enää olisi ollut se, mitä itse haluan kirjaltani.”
Ratkaisu on siis perusteltu, ja muoto sellainen kuin tekijä sen haluaa olevan. Tästä huolimatta teksti olisi voinut käydä läpi vielä yhden oikolukukierroksen, joka olisi siistinyt pilkkuvirheitä ja suoristanut tekstin ajoittaista kankeutta. Ajatuksen loppu on kuitenkin kunniakas päätös omaperäiselle omakustanteiden sarjalle, jonka kaikki osat ovat tutustumisen arvoisia.
