Esitys oli ponteva – kaikinpuolin mielenkiintoinen. Kunnioitettavaa työtä. 
Sami Ryynänen –  Schicchi, veijarihuijari, testamentin purkaja –  lauloi hahmonsa eläväksi, vaikka tämä 
Danten Helvetistä oli takaisin elonvaellukselle tuppautunutkin. Hauska. Motto nykyajan eläjän mallin mukainen: Paskanko väliä tulevasta, kunhan hetkessä hauskaa!
Sofia Soininen Schicchin tyttärenä uletti äänensä aplodien arvoiseksi.
 Perinnönjakajat, nuo vainajan ääreen kokoontuneet tekoitkuiset ryökäleet, saivat kunnolla nokilleen. Saivat mitä tilasivat! Näppejään jäivät nuolemaan – äänihuuliaan lirputtelemaan.
 Lavastukseen ja puvustukseen ja ’naamiointiin’ oli satsattu.
 Mitään ei oltu hutaisten tehty.
 Yleisö viihtyi.
 Ja entä itse musiikki: pianisti Kemal Achourbekov jaksoi täyden tunnin yhtäsoittoa! Eikä ollut mitään pimputusta! 
 Ei ihme jos Remu joskus Joensuussa Kemalin kanssa esiintyessään oli kesken laulantansa ihastellut: – Vikkelät sormet hällä.
 Olisiko kenties kehuissa ollut myös mukana mukanapysymisen tuskaa?
 Näyttipähän esitys taas ihmisen taidon ja sen, että on ihmisistä – ja huom! nuorista – muuhunkin kuin miekkojen kalisteluun. Valitettavasti tahtoo vain olla niin, että kalistelijat määräävät kansakuntien suunnan.
Ei kulttuuria niin vain tapeta.
 Bravo! Bravo!