Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta?
Antti Ronkainen & Juri Mykkänen (toim.)
Teoksen yksitoista artikkelia valottavat Euroopan poliittista tilannetta. Niiden teemat hengästyttävät runsaudellaan: pakolaiskriisi, kansallismielisen populismin nousu, Eurooppa ja suurvaltapolitiikka, eurokriisi, eurooppalainen federalismi, Itä-Euroopan maiden autoritäärinen kehitys.
Teemat punoutuvat kuitenkin yhteen punaiseksi langaksi: Euroopan integraation käynnistänyt poliittinen keskusta on menettämässä otteensa kansallismieliselle oikeistolle erilaisten kriisien runtelemassa Euroopassa.
Ehkä keskeisin syy kehitykselle on EU:n laiminlyöminen poliittisena yhteisönä ja talouden korostaminen sen sijaan. Ivan Krastev toteaa käännösartikkelissaan pakolaiskriisin paljastaneen eurooppalaisen vapaata liikkuvuutta ja ihmisoikeuksia korostavan universalismin rajallisuuden ja länsikeskeisyyden. Itä-Euroopan maat ovat maahanmuuton kaksinkertaisen vaikutuksen alaisena: ne ovat menettäneet nuorta väestöään paremman elämän toivossa länteen, ja saaneet rajoilleen Eurooppaan ulkopuolelta pyrkivien ihmisten joukot. Syyttävät sormet osoittavat kohti Brysseliä ja liberalismia.
Katalin Miklóssyn mukaan Länsi-Euroopan maat eivät Euroopan Unionit itälaajentumisen yhteydessä kiinnittäneet huomiota maiden eroihin demokratia- ja oikeusvaltiokäsityksessä. Itä-Euroopan mailla on pitkät kansalliskonservatiiviset perinteet, eikä maille annettu aikaa kehittyä kohti yhteisön arvoja. Näennäinen sitoutuminen lännen määrittelemään demokratisaatioon riitti – päästiinhän näin Itä-Euroopan valtaville markkinoille. Itä-Euroopan nykykehityksen ei siis pitäisi yllättää.
Keskustavasemmiston alamäki on tarkoittanut samalla äärioikeiston nousua. Heikki Paloheimo kirjoittaa, kuinka sosiaalidemokraattiset puolueet saavuttivat keskeiset yhteiskunnalliset tavoitteensa ympäri Eurooppaa ja loivat 1990-luvulla kolmannelle tielle siirtymällään perustan globalisaation häviäjien pettymykselle tänään.
Pettymys kanavoituu kansallismielisen oikeiston kannatukseen, joka näyttäytyy ainoana poliittisena vaihtoehtona, kuten Jouko Jokisalo artikkelissaan toteaa.
Euroopan kohtaamat kriisit ovat paljastaneet kansallisvaltioiden varaan perustuvan, taloudellisen yhteistyön Euroopan unionin haurauden. Euroopan poliittisen keskustan onkin samaan aikaan sekä keksittävä itsensä uudelleen että määriteltävä unionin luonne poliittisena yhteisönä.
Tuomas Koponen
