Yhdysvaltalaisen tietokirjailijan, historioitsijan ja aktivistin Rebecca Solnitin (s. 1961) uusin suomennos Eksymisen kenttäopas (S&S 2020) sisältää yhdeksän omakohtaista esseetä eksymisen merkityksistä. Kauniit tekstit lähestyvät persoonallista aihettaan lukemattomista eri näkökulmista. Solnitille eksyminen merkitsee ihmiselämään oleellisesti liittyvää kokemusta niin konkreettisesti kuin eksistentiaalisestikin.
Eksymisen kenttäopasta lukiessa ymmärtää, kuinka vähän voimme lopulta kontrolloida elämäämme. Ajatus on lohdullinen ja painottaa uusiin olosuhteisiin sopeutumisen merkitystä. Solnit myös muistuttaa siitä, kuinka vähän mitään ihmisten tekemästä tai edes luonnosta säilyy jälkipolville. ”Asioiden luontoon kuuluu kadota eikä säilyä”, hän toteaa.
Kirjan pohdiskeleva sisältö tuntuu aluksi häilyvältä, jopa niin, että siitä on vaikea saada otetta, ellei keskity kunnolla. Pian kuitenkin kiehtovat tarinat ja kirkkaat oivallukset tempaavat mukaansa.
Solnit kertoo esimerkiksi menneisyyden tutkimusmatkailijoista, jotka olivat täydellisen eksyksissä, koska eivät olleet aiemmin käyneet tutkimissaan kartoittamattomissa paikoissa. Filosofisessa mielessä olemme eksyksissä myös toisten ihmisten ja itsemme suhteen, koska läheistenkin ihmisten välillä vallitsee etäisyys ja emme tunne edes kaikkia omia puoliamme. Esseessä Antautuminen Solnit taas kertoo nuoruusaikojensa karismaattisesta ja lahjakkaasta ystävästä, joka 24-vuotiaana kuoli huumeisiin epäselvissä olosuhteissa: Marinella oli tapana antautua seikkailuihin vailla pelkoa seurauksista.
Siirtolaisten jälkeläinen Solnit pohtii myös oman sukupuunsa arvoituksia. Hän aprikoi, että ehkä hänestä tuli historioitsija, koska hänellä ei ollut omaa historiaa. Hän halusi selvittää totuuden hämärän peitossa olevasta suvustaan.
Vaikka Eksymisen kenttäopas pohtii historiallisia ja filosofisia asioita, välillä Solnit yllättää avoimuudellaan, kuten viitatessaan lapsuuden perheensä isoihin ongelmiin. Juuri tämä vuorottelu yleisen ja yksityisen välillä tekee kirjasta rikkaan.
Solnitin mukaan onnistunut eksyminen liittyy epävarmuuden sietämiseen. Hän lainaa filosofi ja esseisti Walter Benjaminia, jolle eksyminen merkitsee niin täydellistä uppoutumista hetkeen, että ympäröivä maailma väistyy taka-alalle. Näin eksyminen on puhdasta läsnäoloa.
Kirjailija nostaa esiin sen, että nykyihmiset eksyvät luonnossa helpommin kuin 1800-luvulla eläneet ihmiset. Emme ole enää tarpeeksi tarkkaavaisia huomataksemme eksymisemme emmekä tiedä, mitä tehdä silloin kun emme osaa paikantaa sijaintiamme. Aiemmin ihmiset osasivat paremmin lukea luontoa, hahmottaa ilmansuuntia taivaankappaleiden avulla ja elää luonnon varassa.
”Oma taiteenlajinsa on myös luonteva suhtautuminen tuntemattomaan, niin ettei sen keskelle päätyminen aiheuta paniikkia tai kärsimystä vaan saa ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi myös eksyneenä”, Solnit kirjoittaa.
Kirjassa on kolme pitkää esseetä samalla otsikolla Siniset etäisyydet. Erityisesti ensimmäinen niistä on vaikuttava. Siinä Solnit kuvailee kiehtovia ja vähemmän tunnettuja vaiheita eurooppalaisten saapumisesta Amerikkaan. Myös Amerikkaan rahdatut orjat ja vangit lopulta tottuivat vieraaseen ympäristöön, ja heidän aiempi koti-ikävän kohteensa muuttuikin vieraaksi.
Erityisen kiinnostavia ovat samassa pitkässä esseessä kerrotut tositapaukset: Alkuperäiskansojen ihmiset sieppasivat valkoisia ja adoptoivat osan lapsista heimoihinsa korvaamaan kuolleita perheenjäseniään. Nämä väkisin adoptoidut lapset kärsivät aluksi ankarista sopeutumisvaikeuksista, mutta eivät myöhemmin enää halunneet palata valkoisten pariin, ja alkoivat kokea valkoisten kulttuurin ahdistavana.
Siepatut tarvitsivat psyyken joustavuutta ja sietokykyä selviytyäkseen siirtymästä, jossa he lakkasivat olemasta sitä, mitä olivat aiemmin. Samoin jokainen ihminen kokee elämänsä aikana ─ yleensä sieppausta tai vankeutta paljon pienemmässä mittakaavassa ─ siirtymiä, joista vieraasta tulee tuttua ja vanhasta tutusta epämukavaa.
Kirjassa käsitellään eksymistä myös kiinnostavasti taideteosten kuten Alfred Hitchcockin Vertigo-elokuvan ja sinistä väriä rakastaneen Yves Kleinin kuvataiteen kautta. Kirjan loppupuolella Solnit ottaa ajankohtaisesti kantaa maapallon suurimpaan ongelmaan eli ekologiseen kriisiimme. Hän kirjoittaa käsittämättömästä määrästä lajeja, joita koko ajan häviää maapallolta ihmisten toimien takia.
Anna Mattssonin toteuttama kansi on samalla tavalla hienostuneen minimalistinen kuin Solnitin aiemmassa suomennoksessa, oivaltavassa mutta hieman hajanaisessa feministisessä esseekirjassa Miehet selittävät minulle asioita (S&S 2019). Eksymisen kenttäopas on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 2005, mutta se on saanut suomennoksensa vasta viime syksynä Solnitin miesselittämistä käsittelevän bestsellerin vanavedessä. Molemmat teokset on soljuvasti kääntänyt Pauliina Vanhatalo.
”Joka ei eksy koskaan, ei elä. Joka ei osaa eksyä, tuhoutuu. Ja jossakin näiden ääripäiden välillä sijaitsee terra incognita, löydöistä rikas elämä.”
Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)
S&S 2020
254 sivua
