Naisia hermoromahduksen partaalla
Sarianne Tursas, Pedro Almodóvar
Joensuun kaupunginteatteri
Espanjalaisen mestarin, Pedro Almodóvarin, elokuva Naisia hermoromahduksen partaalla oli hänen läpimurtonsa vuonna 1988. Juppi-ideologioissa marinoitunut 1980-luvun maailma oli valmis vastaanottamaan nuoren ja loputtoman kekseliään Almodóvarin räävitöntä taidetta, joka sekä kärjisti että kyseenalaisti sukupuolirooleja, sukupuolten rajoja sekä ihmis- ja seksisuhteiden kiemuroita.
Teoksen Broadway-musikaaliversio on vuodelta 2010. Sen on tehnyt Grammy- ja Tony-palkittu yhdysvaltalainen David Yazbek.
Sarianne Tursaan ohjaama Naisia hermoromahduksen partaalla kuvaa muutaman hekumallisen naisen ja miehen suhdekiemuroita kiihkeässä Madridissa. Päähenkilö Pepa (Regina Launivuo) on epätoivoinen, koska pitkäaikainen kumppani Iván (Petteri Rantatalo) on lähtenyt lätkimään. Iván puolestaan on ollut naimisissa vuosikaudet, eikä Luciá-vaimo (Maria Karhapää) ole valmis unohtamaan vuosikausien sydänsurujaan. Vaan hänpäs on palkannut asianajajan (Minna Maaria Virtanen) hakemaan oikeutta kaltoinkohtelunsa takia.
Lipevä Iván uskoo selviytyvänsä konflikteista samoin kuin ennenkin: viettelemällä naisia. Entisiä, nykyisiä ja uusia.
Shakespearen tapaan Almodóvarin draamaan kuuluu monenlaista ympäri mennään, yhteen tullaan -meininkiä. Shakespearelaista ideaa on myös nukahtaa koko joukolla ja havahtua siihen, että ratkaisevat pelimerkit ovat hurmaavasti eri asennoissa. Surrealistisen tarinasta tekee mystinen viestintuoja, enkeli tai Mefisto, tarinaa jaksottava Taksikuski (Jaakko Tohkanen).
Anton Tšehov opetti, että kun tarinaan ilmestyy ase, sen on lauettava viimeistään kolmannessa näytöksessä. Samoin kun näyttämöllä saadaan aikaan iso annos erikoisesti maustettua gaspachoa, kaikki ymmärtävät, että pakkohan vihanneskeitonkin on sekoittua suhdesoppaan. Pilaamatta kenenkään jännitystä voi todeta, ettei mikään Almodóvarin ratkaisu ole tyypillisimmästä päästä.
Huolimatta runsaista tarinan langoista ja juonenkäänteistä, teos on kohtalaisen kompakti ja sitä on helppo seurata.
Perkussioita soittavan Eve Pietarisen livebändi on musikaalin keskeisin kivijalka. Bändi suoriutuu hommasta hyvin. Teoksen musiikit ovat espanjalaista ja latinalaisamerikkalaista tyyliä, ja sehän sopii, sillä espanjalaiset ovat kautta aikain pitäneet lattareiden mamborytmeistä.
Parhaiten laulamisesta suoriutuvat Regina Launivuo päähenkilönä, Aino Karlstedt nuorena miniäkokelaana ja Maria Karhapää Lucía-vaimona. Karhapää pääseekin laulamaan oikein mikrointervalleja flamencon tyyliin.
Kaikilla on valtavasti intoa tehdä musikaalia ja näyttelemisen taitoa, eli teosta voi suositella. Kuitenkin miesten laulun puhtaudessa olisi parantamisen varaa. Treeniä, treeniä. Asia on varmasti korjattavissa.
Kaiken kaikkiaan Joensuun kaupunginteatterin toteutus on värikäs ja nopeatempoinen. Nina Paakkunaisen puvustus on hyvin uskollista alkuteoksen aikakaudelle nostattaen nykyaikain yleisössä karmeita muistoja monikerroksisista rimpsuista ja kivipestyistä porkkanafarkuista.
Upeaa, että Joensuun kaupunginteatteri on satsannut nimenomaan musiikkiteatteriin, ja erityishienoa on lavalla livebändi. Tämän tason ja kokoluokan esityksessä ei tietenkään kannata käyttää taustanauhoja. Toivottavasti Joensuun kaupunginteatteri satsaa tulevaisuudessakin musiikkiteatteriin ja musiikkiin.
Erityiskiitos äänisuunnittelusta: se on erityisen monimutkaista esityksessä, jossa on sekä puhe- että lauluääntä, bändin soittoa, välillä ”puheluita” eli muokattua puheääntä ja Madridin liikenteestä muistuttavia äänitehosteita, ja näistä monia yhtäaikaa. Michael Böger, Antti Männikkö ja Tiina Vepsä luovat hienoa äänimaailmaa.
Naisia hermoromahduksen partaalla Joensuun kaupunginteatterissa 29.2.2026 asti.
